Kalle Simonaho on saanut kahdeksan kertaa Petäjäisten Vuoden valmentaja -pystin. Lisäksi hän on saanut valmentajatunnusta maakunnallisesti ainakin neljän palkinnon verran. – En minä itse ole missään lajissa erityisen hyvä, Simonaho tuumaa vaatimattomasti. Kohta seitsemänkymppisen kunto pysyy hyvänä metsätöillä, käymällä kuntosalilla ja muutenkin joka päivä liikkumalla. – Valmentajan ja metsurin työssä on yhteistä se, että se on yksinäistä hommaa, eikä siinä voi kukaan muu sinua auttaa, Simonaho miettii.
Simonaho on kohdannut urheilijat aina yksilöinä
Julkaisemme Petäjäveden Petäjäisten 85. juhlavuoden kunniaksi juttusarjan Tähdentekijät, jossa esittelemme paikallisen urheiluseuran valmentajia, jotka tekevät upeaa työtä lasten ja nuorten parissa – ja täysin vapaaehtoisesti tunteja laskematta.
Nimi ja jaosto?
Kalle Simonaho, 69, on yleisurheillut ja ollut mukana talkoissa jo Kipinän alaseurassa pikkupoikana isänsä Jaakko Simonahon mukana vuodesta 1956. Silloin talkoilla rakennettiin Kipinän kenttä Kuivasmäkeen. Simonaho on ollut Petäjäisten yleisurheilujaostossa mukana 80-luvulta asti valmentajana, erityisesti heittolajeissa, sekä jaoston puheenjohtajankin. Valmentamisen lisäksi Simonaho on mukana joka myös Petäjäisten epävirallisessa Liikkuvien eläkeläisten -porukassa, jossa tavataan tuttuja ja autetaan toisia.
Ketä tai mitä joukkuetta valmennat tai olet valmentanut? Kuinka pitkään olet tehnyt valmennustyötä Petäjäisissä?
– Kun muutimme perheen kanssa Litmaan vuonna 1978, niin lapset olivat sellaisia Hippo-kisa -ikäisiä. Molemmat lapset halusivat urheilla Petäjäisissä, ja lähdin valmentamaan kun muitakaan ei ollut. Silloin kokeiltiin pojan Toni Simoahon kanssa joka lajia, ja kuulantyöntö ja kiekonheitto sopivat hänelle hyvin. Toni valmentaa nykyään itsekin Petäjäisissä.
– Kun omat lapset kasvoivat, alkoi muitakin junnuja tulla mukaan, mutta laji vaihdettiin pian kuulasta moukarinheittoon, mikä sopii useimmille. Parhaimmillaan minulla oli kymmenkunta valmennettavaa – ei se enää ole sellaista hullunmyllyä. Valmennettavia oli Konnevedeltä ja muualta, Jämsässä asuu tuttu olympiavalmentaja, joka kyseli neuvoja. Aika monta SM-mitalia ovat valmennettavani voittaneet, ihan EM-mestaruuteen asti.
– Tällä hetkellä valmennan moukarin-, keihään-, kiekonheitossa ja kuulantyönnössä miehiä ja poikia. Yhteisiä treenejä on kaksi iltaa viikossa ja kisareissut kesäisin.
Miksi olet lähtenyt alun perin Petäjäisten toimintaan mukaan?
– Valmentaminen on mielenkiintoinen laji, siinä ei voi syytellä kuin itseään ja pitää tietää mistä puhuu. Tykkään haasteista. Virheet on helppo nähdä, mutta alapa korjata tekemistä, niin se on se haaste. Metsurina olen voinut yksin metsässä kokeilla juttuja ensin itse, ja sitten vasta opettanut ne muille. Valmentamista ei voi mistään kirjoista oppia, sillä jokainen urheilija on erilainen. Pienessä seurassa onkin jokainen saanut yksilöllistä valmennusta.
– Yleisurheilujaoston aktiivisessa toiminnassa oli muutaman vuoden tauko, mutta nyt on toimittu kolmatta vuotta taas aktiivisesti uudella kokoonpanolla ja uusien urheilijoiden kanssa – ja piirinmestaruusmitaleitakin on jo saavutettu.
Mikä on valmentajan tärkein tehtävä?
– Valmentajan pitäisi oppia tuntemaan urheilija niin hiton hyvin, ihan läpikotaisin. Valmentajana olen ollut melkein kuin isän roolissa monelle – ja minäkin olen sitä kyllä tosi tunteella tehnyt. Sisukas ja pitkäjänteinen pitää olla.
Mitä toivot valmennettavilta ja heidän vanhemmiltaan?
– Treeni riippuu aina vuodenajasta, vuosi jaetaan viiteen kauteen. Kaikenlaista tehdään, esimerkiksi talvella ihan hiihdetäänkin. Valmentajana en ole mitään keneltäkään odottanut – kunhan toivonut että terveenä pysyy ja on mukavaa tekemistä.
– Sen olen huomannut, että lapset ovat usein erilaisia, kun vanhemmat eivät ole paikalla.
Mitkä ovat valmentajan parhaita hetkiä?
– Oli aika hienoa kun oma poika voitti SM-hopeaa ja Koululiikuntaliiton kisoissa kultaa. Ja Järvisen Mikko, joka voittaessaan sanoi, että nyt sinäkin Kalle joudut eteen. Luulen, että omaa lasta valmensi ehkä vähän kireämmin kuin muita. Harri Santala ja Arno Laitinen käy minua vieläkin joskus tapaamassa. Oli hyvä, että saatiin urheilukentän heittorinkiin lämmitys joskus 2000-luvulla, ja treenipaikat ovat Petäjävedellä ihan hyvät. Meillä oli joskus Petäjävedellä koviakin yleisurheilukisoja, yhdessäkin tehtiin suomenennätyksiäkin.
Entä haasteellisimpia?
– En keksi tähän mitään haasteita. Ristiriidat henkilökemioissa ovat ehkä olleet niitä.
Miten kuvailisit 85-vuotiasta urheiluseuraa Petäjäveden Petäjäisiä ja sen roolia tänä päivänä?
– Heittolajeissa tarvitaan monipuolista treeniä. Urheilijoiden, pelaajien ja kaikkien lasten pitäisi päästä kokeilemaan monipuolisesti eri lajeja. Myöskään lajivalintoja ei saisi tehdä lapsena liian aikaisin, vasta 13-15-vuotiaana aletaan jalostamaan. Ei kannata vielä 8-vuotiaana lähteä JKU:hun – kyllä meilläkin osataan.
– Tässä Petäjäiset voisivat petrata ja tehdä yhteistyötä enemmän ja näkyvämmin eri jaostojen välillä ja suunnitella yhteistä tekemistä. Koko urheiluseuran keskiössä on lapsi ja nuori, jonka eteen kaikki toimivat. Jaostojen uudenlaisella yhteistyöllä saataisiin uusia urheilijoita myös pienempiin jaostoihin, kuten painonnostoon, hiihtoon ja suunnistukseen. Ja tyttöjä voisi tulla rohkeasti mukaan yleisurheiluporukkaan. – SK
