Ukko Nooa oli kunnon mies
Voi kuinka meitä kohdellaan. Minua ja tätä vanhaa pianoa. Emme soita enää samaa sävelmää. Tuo musta kosketin, joka osasi ennen niin osuvasti välittää melankoliaa, kuulostaa nyt pirun kieleltä ikkunalaudalla.
Pianon koskettimet ovat ihmisiä pienoiskoossa. Emme osaa enää toisiamme koskettaa ja yhä harvemmin saamme toisiamme duurissa väreilemään. Valitamme palkeitamme tyhjäksi mustan koskettimen tavoin ja käperrymme muristen itseemme.
Emme arvosta enää mitään kaunista, vaan näemme kaiken rumuuden kautta. Kunnioituksen jykevä marssi on hiipinyt nurkan taakse. Väsymme ensin itseemme, sitten toisiimme ja lopulta soitamme suutamme koko maailmalle.
Näemme suurempana toisen epäonnen kuin onnistuneen soolon läpi kentän. Emme soita fanfaareja instituutiolle. Mieluiten arvostelemme maan johtoa yleisillä foorumeilla, toitotamme torvea totisena.
Näiden valkeiden norsunluukoskettimien ennen, niin ilosta pursuava valssi kuulostaa tätä nykyä kovin hailakalta. Näen koskettimet edessäni siistissä rivissä. Ne odottavat sormiani, kuten nuoret naiset pokkaajaa tanssilavan seinustalla. Uskallanko koskea, uskallanko mennä tai tulla?
Nuottikirja edessäni näyttää tutulta ja turvalliselta. Se kutsuu sormia kokeilemaan eebenpuun pintaa, mutta laskiessani sormeni koskettimille, tuntuu kuin soittaisin jotenkin väärin epävireisellä asteikolla aloittaessani kappaleen. Kuulen nuotin väärin ja huomaan ajautuneeni metsähallinnon puolelle.
Lasken pianonkannen kiinni. Päätän viedä vanhan ystäväni korjaamolle, että Ukko Nooa soisi jälleen oikeassa oktaavissa, sillä Ukko Nooa oli kunnon mies. Osaisinpa minäkin olla.
– Markku Koskinen
