Manun aamulenkki
Syksyn vaihtelevat kelit ovat tällaisille isonenäisille kulkijoille hienoinen haaste. Pitäisi oikeaan aikaan romuttaa mahdollisuudet erotiikkaan. Sen lopullisena tappajana toimivat pitkälahkeiset kalsarit, mutta on välttämätöntä taas siirtyä alusasussa pitkälahkeiseen kuosiin. Näin korona-aikaan ei ole mitään suurempaa hinkua hankkia oireiltaan pandemiaa muistuttavaa kasvokolvivuotoa eli perinteistä syysvilustumista vain myöhästyneen asuvalinnan takia.
Se oli ihan tavallinen lauantaiaamu. Oli lupa nukkua vaikka kuinka pitkään. Työvuosien biologinen kelloni kuitenkin tärähti soimaan aamuyöllä kello neljä. Sen jälkeen seurasin aitiopaikalta, kuinka vaimo sätki levottomine jalkoineen. Noin tuntia myöhemmin uni taas armahti päätyäkseen pienen Manu-koiran vinguntaan heti aamu kuuden tietämissä. Koiralle aamukevennysmahdollisuuden tarjotessani huomasin, että pihan koiranpesuastiassa oli Manulle riittävän iso jääurheilualue. Siispä kipeä päätös karvaisten säärien tehostetusta lahjesuosituksesta oli aika tiukentaa lahjepakoksi.
Tankkasi kehon tuttuun tapaan tuhdilla aamupalalla umpeen kuin mummun silmän, ja vieressä Manu söi kuin lintu. Koira on monella tapaa esimerkki perheeseemme pesiytyneestä boheemiudesta, eli kasvatukselliset puutteet pukkaavat pintaan. Tuo perinteinen karaistunut lattiakoira ei koskaan kerjännyt, ja oli vuorokaudessa kovasti aktiivinen. Nykyisin se nukkuu pääosan päivästä sohvalla oloaan vielä mukavoittavan anatomisesti joustavan sohvatyynyn päällä. Yöunet se aloittaa makuhuoneen parisängyssä ja perheen ruokaillessa se istuu kuin patsas keittiön lattialla vetoava katse kiinteästi syöjissä. Aina joku heltyy ja kasaa sillekin annoksen. Koirathan muistuttavat isäntäperhettään.
Kun Manu-reppanalla ei ole massaa kuin parisen kiloa, niin vaimoväki on kehittänyt turkin tueksi useita vaatevaihtoehtoja. Niistä vaivattomin on sininen fleecepuku. Aamulenkille lähtiessä olin jo tarttumassa siihen, kun muistin itse juuri aloittamastani pitkälahjekaudesta. Omatuntoni vaati, että koirankin ensipakkasten suojautumisessa tulisi pelata varman päälle. Tartuin huomattavasti vaativampaan tyköistuvaan villapukuun. Hikoilin kevyessä toppakuosissani kuin saunassa, kun punnersin sitä tuulikaapissa kärsimättömän elukan ylle. Jos se olisi ollut joku lapsistani, niin juuri pukeutumisen päätteeksi se olisi todennut vaativasti: Kakka! Tässä asussa onneksi intiimit aukot ovat kohdillaan ja laaja ulkovessa aukeaa oven takana.
Aluksi koira vähän jäykisteli, mutta jo muutaman sadan metrin jälkeen se rennolla olemuksellaan alkoi elää omia polkujaan. Puolessa välissä se tuntui tuumivan, että tämä pukuhan on kuin toinen iho. Kieltämättä nylkemiseltä sen pukeminen tuntuikin. Huurteinen metsä tarjosi tutun hienon luontokokemuksen. Lenkin jälkeen puvun riisuminen hoitui pukemista vaivattomammin. Sisälle tultaessa koira sätki olohuoneen matolla sähköisessä turkissaan kuin levottomista tassuista kärsien. Samalta kuulosti vaimon meno jälleen makuuhuoneessakin. Molemmissa rauhoituttiin yhtä aikaa, ja Manu kerjäsi pääsyä sohvalle tyynyn päälle. Nukkuvien tuhina täytti taas talon. Mielessäni seisoin peilin ääressä. Koirathan muistuttavat isäntäperhettään.
– Pertti Perämäki
