Kalewan lavan kanta-astuja
Kovin moni ei taida tietää sitä tosiseikkaa, että minä olin aikoinani Kalewan lavan tyylikkäin kanta-astuja? Minä, kun irrotin seinäruusun yksi kerrallaan tangon vietäväksi. Siltä reissulta ei välttämättä samana ehtoona palattu takaisin, vaan vasta aamun primadonnan ojentaessa uutta kuulasta valoaan lasimaljastaan.
Minunlaistani keskivartalon kannattelua ja kanta-astuntaa ei suoraan sanottuna oltu tässä maassa ennen nähty. Samba sattui ja paso doble oli kuin härkätaistelua elämästä ja kuolemasta.
Minä olin perunajauhoisten tanssilattioiden hulluna humppaa puskeva muuli ja vastustajanaan naapurikunnan verevät punahuuliset leskirouvat, joilla kilon painoiset perintörikkaudet korvissaan helisivät. Kyllä siinä köyhän torpan pojan oli tuolloin pantava parastaan ja antaa siron nilkan mennä eteen ja taakse monta kertaa.
Julkinen salaisuus lienee myös se, että äänihuulteni välissä asustaa metsosopraano? Tämä enemmänkin naisille tarkoittettu äänilaji pesiytyi murrosiässä sisälleni ja sille tielle jäi. Erikoispiirre, josta en ole sen enempi maailmalle huudellut, tyytynyt vain tuutulauluja itselleni hyräilemään.
Erään kerran kuitenkin päästin metsoni lentoon Savonlinnan taiteellisen johtajan kesämökillä. Hän oli siltä seisomalta myyty, samoin oopperajuhlien istumapaikat.
Pavarottien saapuessa paikalle limousineillaan ja shamppanjalasit käsissän, minä poika karautin Ladalla linnan pihalle ja herättelin metsoani perinteisellä piimällä ja ruisleivällä.
Estradilla sitten levitin käteni ja annoin metsoni temmeltää. Loppui siinä silloin kertaheitolla teereltä pelit ja närheltä munat. Aplodit olivat sen mukaiset ja kukkia sateli lavalle.
Meiltä kaikilta löytyy ässiä hihasta, joita lyödä pöytään sopivan hetken tullen. Kaikkia piileviä kykyjään ei tarvitse silti pistää esille, vaan ne on parempi pitää omana tietonaan. Liian moni on käynyt langeemuksen edellä ja identiteettinsä murusiksi murtanut.
Kalewan lavan kanta-astujakaan ei välttämättä saa perinnöksi elämältään aariakaan puhumattakaan kultaisista korvarenkaista, vaikka kuinka metsona temmeltäisi.
– Markku Koskinen