Äidille
Tulin käymään haudallasi näin äitienpäivänä. Olet varmasti huomannut, että olen ollut kiireinen, enkä ole pitkään aikaan ehtinyt pysähtymään hautakivelläsi. Laitan näiden helmililjojen lomaan punaisia ruusuja ja jätän tämän kirjoittamani kirjeen sinulle saatteeksi kukkien vierelle, että saat lukea siitä kuulumisiani.
Aina haudallasi käydessä muistuu mieleeni kaikki kärsimykset ja sairaudet, jotka jouduit elämäsi aikana kokemaan – vanhemmiten aina pahenemissa määrin. Olisinpa ollut silloinkin enemmän tykönäsi. Vienyt sinua onkimaan sille tutulle järvelle. Sillä vuotavalla puuveneellä, jonka pohjalle kertyi vettä, jota piti peltikuupalla heitellä laidan ylitse. Siitä olisit pitänyt kovin. Huolta ja harmitusta aiheutin sinulle itsekin. Onneksi, et edes kaikkia kolttosiani saanut tietoosi. Oman pojan pahat tekemiset painoit usein muutoinkin villaisella, vaikka silmissäsi näin surua. (Eihän meidän poika, vaikka kuitenkin.)
Huomaan olevani tällä hetkellä samanikäinen kuin sinä silloin, saattaessani sinut viimeiselle matkallesi sateisen päivän alla. Eihän minun kipujani voi verrata sinun kokemaasi, mutta nyt ymmärrän, kuinka mukavaa on elää suhtkoht terveenä, niin henkisesti kuin fyysisesti. Haudallasi ajattelen sinun olevan hyvä siinä, poissa maallisesta painosta.
Lopuksi lupaan yrittää muistaa käydä kastelemassa näitä punaisia ruusuja. Antamassa vettä janoisille. Samalla tavoin, kuin silloin viimeisenä iltana, kun kohotin hentoa päätäsi ja kallistin muovista juomamukia kuivuneille huulillesi. Iltana, jolloin tuuli vaikeni sairaalan pihalla ja täysi hiljaisuus laskeutui yllemme.
Hyvää äitienpäivää sinulle, sinne taivaan puuveneelle, jota aika ajoin keikutat, että muistaisin.
– Markku Koskinen
