Rasittava talvipäivä
Asustelimme sisareni kanssa Raahen kaupungissa. Seija-sisareni kävi oppikoulua ja minä opettajaseminaaria. Myöhemmin opiskelin Jyväskylän yliopistossa lisää ja valmistuin maisteriksi pääaineena latinankieli ja antiikin kulttuuri. Asuimme rukoushuoneen yhteydessä puhujille varatussa pienessä asunnossa. Siinä oli pikkuinen kamari ja pikkuriikkinen keittiö, jonka ikkuna avautui pihalle. Koko rakennuksen omisti jo aikaisemmin mainitsemani Ylitalon perhe, jonka mainio isähahmo kasvatti lapsiaan tavalla, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Metodina oli palvoa äitimammaa, jota sitten jokainen yritti parhaansa mukaan palvella. Hän oli se keskushenkilö ja lapsista kasvoi mitä parhaimpia ihmisiä, jotka eivät kalastelleet itselleen huomiota, vaan antoivat sitä muille.
Rakennus oli vanha ja vanhanaikainen puutalo. Käymäläasiat toimitettiin isossa huusissa, jossa oli ainakin kymmenen reikää. Ehkä huussi oli tehty rippikoululaisia varten, koska rukoushuone oli entinen pappila. Minun ja sisareni piti siivota ja lämmittää rukoushuonetta, joka lämpesi puilla ja siellä oli valtava, koristeellinen kakluuni. Saimme maksaa vuokramme tehdyllä työllä eli siivouksella ja lämmittämisellä.
Eräänä talvisena lauantaina rahapussini oli typötyhjä ja ruokakomeromme niin ikään. En käynyt syömässä seminaarin ruokalassa, koska halusin säästää rahaa ja siis valmistin ruokani itse. Kun sisareni koulu oli loppu siltä päivältä ja minunkin seminaarituntini päätöksissä, tunsin itseni valtavan nälkäiseksi. Ei ollut rahaa mennä kotiin junalla, joten ainoa keino päästä kotiin ja ruuan ääreen oli hiihtää junanrataa pitkin 18 kilometriä kotiin.
Keli oli huono, eikä ollut sopivia suksivoiteita, mutta voimia vielä riitti nuorilla ihmisillä. Siispä otimme sukset Ylitalon vajasta, kannoimme ne Raahen asemalta noin sadan metrin päähän rautatielle ja laitoimme sukset jalkaan. Aluksi tuntui, että sukset eivät luista yhtään, mutta pakko oli työnnellä niitä eteenpäin. Vaarana oli myös, että juna ajaisi takaapäin meidän päällemme ja siksi oli tavan takaa katsottava taaksepäin, tulisiko sieltä juna. Niin sitten hitaasti hiihdimme eteenpäin metsän keskellä kulkevaa rautatietä. Oikeastaan oli kiellettyä kävelläkään rautatiellä joko sitten hiihtää, mutta olisimmeko jääneet kuolemaan asuntoomme nälkään?
Sisu antoi voimia ja vaikka tunsin hypoglykemian iskevän ja polvieni lyövän loukkua, taivalsimme eteenpäin. Sisarellani oli parempi olo, koska hän oli syönyt koulussa. Kun Soramäessä oli jokunen tuttu talo ja nälkä jo haittasi näköä, ajattelin, että menisin pyytämään voileipää, että jaksaisimme kotiin, mutta muistin Soramäen ratavartijan talon olevan senkin melko köyhän ja heidän tyttärensä talon vielä köyhemmän, ei ollut halua mennä kerjäämään leipää, vaikka olin ollut jälkimmäisessä lapsenkaitsijanakin ihan ilmaiseksi.
Soramäestä oli matkaa kotiin kolmisen kilometriä. Se oli tuskien taival siinä kelissä. Kerran juna vielä porhalsi ohitsemme ja olimme ajoissa radan sivussa, ettemme jääneet veturin ruhjomaksi. Kyllä tunsimme itsemme iloiseksi, kun Relletin ylikäytävät alkoivat häämöttää. Ilta oli jo pimennyt, kun viime voimillamme pyyhimme lumet suksistamme ja nostimme ne kotiseinää vasten.
Äiti oli leiponut hyvää pullaa, kun sukelsimme pirttiin jykevästä ovesta ja pistimme poskeen maidon kera tuoreet pullat ensi nälkään. Mikä valtava kiitollisuus silloin täytti mielen, että oli vielä olemassa oma koti, jonne saattoi tulla ja tuntea itsensä tervetulleeksi.
– Sinikka Aaltola
