Villejä lupiineja kajahtaa ilmoille ja me noustaan muiden mukana Rauhamäen Kimmon kanssa ravintolan pöydille tanssimaan. J. Karjalaista ollaan diggailtu läpi kesän, Kolmatta Naista ja Kapteeni Nemoa unohtamatta. Siinä sivussa ollaan tehty kimpassa omia biisejämme. Luomisen tuskan ollessa hirveä, jonka ansiosta taidetta syntyikin. Meidän unelmat liisivät pilvissä, vielä me näytetään. Eikä Karjalaisen keikka yhtään vähentänyt intoamme. Omia ”villejä lupiineja” alkoi syntymään liukuhihnalta, vähän kuin olisi ollut Akun tehtaalla duunissa.
Meillä oli luomisen tuskan lisäksi aina nälkä ja koko ajan jano. Onneksi kotikapakan hananvarressa hääri tuttu basisti Strömbergin Kimmo. Hän lievitti ainakin toista puutetta kiitettävällä tavalla. Valomerkin jälkeen pelattiin biljardia aamun kajoon ja tunnettiin pyhää kolminaisuutta. Toisten lähtiessä töihin me laahustettiin kotia nukkumaan. Elettiin sellaista taiteilijaelämää.
Hauskanpidon ohessa juostiin todellisuutta pakoon. Etsittiin paikkaa ja rauhaa omalle. Suurin pelko kaikesta kai asui oman pään sisäpuolella ja sai kylmänväreitä aikaan. Tietynlaisen karisman sai luotua ympärilleen olemalla kummallinen ja vaatimaton. Olemalla oma itsensä.
Tällä hetkellä meistä kumpikin on löytänyt paikkansa elämän karusellissa ja olemme varmasti koko lailla tyytyväisiä saavuttamaamme olotilaan. Nuoruuden kiihko on talttunut ja tietty maltillisuus ohjaa eteenpäin.
On kunnia olla Kimmon pojan kummina ja seurata skorpionipojan kasvua aikuisuuteen. Villejä lupiineja kasvaa vieläkin nurkissa ja ojanpientareilla. Ne ilmestyvät joka kesä uudelleen ja luovat kauniin muistikuvan menneeseen.
– Markku Koskinen
