Ryöppäyshakuista metsässä oloa
Syksyisin se iskee. On pakko heittää sadeviitta niskaan ja kävellä metsään veitsi ja kori kädessä. Ryöppäysputken hyökätessä päälle sitä on mahdotonta pitää aisoissa. Mikään ei voi estää verkko päistä sienestäjää tarttumasta limaiseen vahveroon saatikka mojovaan tatinvarteen, päästäkseen kotiinsa ryöppäämään. Havunneulasten ollessa liimautuneena kasvoihin ja hirvikärpästen vilistellessä paidan kauluksen sisällä.
Olen kokeillut addiktiini erilaisia parannuskeinoja. Sienitohtori ehdotti kantarelleja, niin ei tarvitsisi ryöpätä ollenkaan, mutta nämä metsän keltaiset ykkösoluet eivät antaneet tarvittavia ”kicksejä”, pakonomaiseksi käyneeseen ryöppäämiseeni verrattuna.
Sienireissuillani olen törmännyt hirvikärpästen lisäksi baarikärpäsiin, jotka syksyisin siirtyvät terasseilta metsänrajaan pitämään nuotiota. Heidän mielestään riippuvuuteni on kovin vaatimatonta heihin verrattuna, sen sijoittuessa suurimmassa osin vain syksykauteen.
Punapipoisten serkkujeni lipittely on sen sijaan ympärivuotista pullojen tyhjentämistä. Heidän jutusteluja kuunnellessani myös kärpässienten ryöppääminen on vilahtanut uhkaavasti mielessäni. Siirtyminen vahvempiin sieniin houkuttaisi, mutta itsesuojeluvaisto on toiminut korkealla tasolla, eikä selkärankani ole päässyt asian suhteen rusahtamaan.
Talven pakollinen kuivilla olo ja asuminen omassa sieniparantolassa nenä valkoisena ilman ryöppäystä on kiduttavaa. Keväällä kuitenkin ensimmäiset korvasienet ilmestyvät metsäkankaalle ja ryöppääminen on tavallista rajumpaa. Ryöpätään kaikilla neljällä liedelle samanaikaisesti kattiloiden kuohuessa yli äyräidensä. Metsään menon ollessa tällöin ainoastaan ryöppäyshakuista.
Ryöppäämään, ryöppäämään joka syksy sännätään…
– Markku Koskinen