Eksyn kunnes löydän sen

 

Olin kouluaikana kova poika futaamaan. Pettymys oli suuri, jos hattutemppu jäi jossain pelissä tekemättä. Puolustajat olivat minulle pujottelukeppejä ja maalivahdit verkkoihin sotkeutuneita, tyhjää harovia hämähäkkejä, kun sijoitin kärkimoukun ylänurkkaan.

Ehdottivat, että siirtyisin Jyväskylään harjoittelemaan. Mitäs minä siellä? Olisin vain eksynyt kaupungin vilinässä ja löytänyt itseni Viitaniemen urheilukentän sijaan Hippoksen urheilupyhätöstä räpylä kourassani. Minulle riitti kotiladon seinä syöttelykaveriksi ja tolppien väliin naapurin kieroon katsova Jussi, joka ei nähnyt muuta kuin korkeintaan tähtiä pallon osuessa otsaluuhun.

Suunnistaminen oli minulle oikeasti hankalaa. Kompassin osoittaessa pohjoiseen, minä juoksin Kuivasmäelle päin. Rastin leimaaminen oli yhtä vaikeaa hommaa kuin viikon kolmannen jälki-istuntolapun vieminen kotiin leimattavaksi. Suunnistustunnin aikana minä muutuin helposti marjastajaksi, mutta tulipahan maha täyteen mustikkaa ja sinistä leimaa todisteeksi ainakin huuliin.

Minun kouluaikaisen harhailun aikaan Liisa Veijalainen oli kova suunnistaja. Hän eteni naarashirven tavoin läpi metsän siimeksen ja näytti närhen munat…tai tässä tapauksessa riekon reikelin kilpasiskoilleen. Hänellä riitti pohjetta juosta suon ylitse ja rämeikön halki kultamitalin hakuun.

Armeijassa huonosta suuntavaistosta oli hyötyä. Sitä saattoi eksyä viikoksi rajapyykille Sergein seuraksi ja unohtaa ”taakse poistumiset” sekä ”eteen viennit” peltisen saikkakupin kohotessa huulille. Takaisin kasarmille eksyttyä saattoi tosin todeta lomien palaneen ja poteron vesisateessa mielen alakuloon versosi lisää v-alkuista aluskasvillisuutta.

Sergei tiesi minut kovaksi jalkapallofaniksi ja osasi ennakolta varoittaa, ettei Pietariin kannattanut tulla kisoja seuraamaan. Siellä yksi vaivainen aivastus kaatoi miestä sängyn pohjalle, kuten talvisodassa alikersantti Rokan konepistooli sotilasta hangelle. Yksityinen terästetyllä saikalla luotu YYA-sopimus kantoi toden totta näihin päiviin saakka.

Kaikille ei ollut tämä tieto ollut mennyt perille tai siihen ei uskottu ennen kuin kokeilemalla. Toivon mukaan kisaturistit selvisivät reissustaan kahden viikon kovennetulla ihan kotioloissaan ja tuhisevilla nenillä.

Elämää suurempi peli on vain elämä itsessään, kysäiskää vaikka siltä tanskalaiselta Erikseniltä. Hän voi kokemuspohjaisesti kertoa meille, että jalkapallo on pyöreä ja tyhjää saattaa potkaista minä hetkenä hyvänsä.

”Se oli kaunis soolo läpi kentän. Maaliverkon heilahdus. Kulmalipulla viikatemiehen tervehdys. Tästä pallosta luopua en saata, enhän. Suojanain on käsi jalkapallo jumalten.”

 

– Markku Koskinen