Sinikka ja Juhani Aaltola asuvat Kintaudella järven rannalla, luonnon ja kirjojen keskellä. Luonto on tärkeä, mutta myös surun- ja huolenaihe. – Jo meidän kansakouluaikanamme, kun maapallolla oli 2,5 miljardia ihmistä, alettiin puhua liiasta väestönkasvusta. Nyt siitä ei puhuta mitään, vaikka ihmisiä on jo 7-8 miljardia. Luonnontieteilijät sanovat, että tälle ihmismäärälle tarvittaisiin 4-5 maapalloa, Sinikka Aaltola sanoo.

 

 

 

Sinikka Aaltolan Petäjävesi-lehdelle kirjoittamat pakinat julkaistiin kirjaksi – ”Jonkun elämä voi mennä niin, ettei siinä ole yhtään valoa”

 

Petäjävesi-lehden pitkäaikainen pakinoitsija Sinikka Aaltola, 81, on julkaissut kirjan Välähdyksiä elämästä. Kirjaan on koottu lehdessä julkaistut omaelämäkertamaiset pakinat vuodesta 2007 lähtien ja mukana on myös yksi novelli.

 

Ihminen on tarina

 

Erityisesti Aaltolan lapsuusajan kuvaukset 1940-luvulla Ilmajoella ja Revonlahdella ovat antaneet monelle petäjävetiselle lukijalle kosketuspintaa omiin lapsuusmuistoihin. Aaltola kirjoittaa niin kuin muistaa, hänellä on valokuvamuisti. – Ne, mitä lapsuudesta muistan, muistan hyvin. Se on kuin elokuvaa katsoisi, hän kuvaa.

Aaltolan elämä on ollut täynnä erilaisten ihmisten kohtaamisia ja opettajan uralle on mahtunut lukuisia oppilaita. Pakinoissaan Aaltola nostaa ja tuo esiin muita; pääosassa on toinen ihminen. On hauskoja sattumuksia yksityiskohtineen sekä surkeita elämänkohtaloita. Monesti myös otsikkoon Aaltola nostaa tarinan päähenkilön.

– Olen kiinnostunut ihmisistä ja tarinoista. Jokainen ihminen on kirjoitettu tarina, ja mielelläni kuuntelen ja haastattelen ihmisiä, Aaltola kertoo.

– Kirjoitan aina tosia, en ole näissä mitään mielikuvitusta käyttänyt. Kirjoitan niin kuin muistan.

 

Perheen kullannuppu on yhdeksänvuotias Ransu.

 

 

Rikottuja lapsia ja onnettomia kohtaloita

 

Kaikkea muistamaansa Aaltola ei ole voinut kuitenkaan kirjoittaa, vaikka elämän varrelle on sattunut rajujakin kokemuksia aina lapsuudesta Revonlahden Relletissä, Kintauden opettajavuosiin.

Aaltola toimi opettajana Sahloisten koululla ja tuli Kintaudelle vuonna 1974. Yhden koettelevimmista vuosistaan hän koki Seinäjoella erityisluokan opettajana. Luokassa oli villejä lapsia, yksi isänsä hyväksikäyttämä lapsi ja lastenkodissa asuva lapsi.

Opettajan työssään Aaltola herkistyi näkemään lapsen ja hänen tilanteensa. – Empatia on tärkeää, empaattinen opettaja näkee enemmän.

– Ihminen on syntyessään tabula rasa, valkoinen taulu. Lapsi kokee hyvin kokonaisvaltaisesti, mitä perheessä tapahtuu, eivätkä aikuiset aina ymmärrä, kuinka hyvin lapsi rekisteröi tapahtumia. Ne voivat vaikuttaa häneen aikuiseksi asti.

Aaltola on tuntenut myös rikottuja lapsia, kaltoin kohdelluita. Opettaja näkee lapsesta helposti myös kotiolot.

Hän muistaa hyvin esimerkiksi Kintaudelta pojan, joka tuli aamulla kouluun metsästä havunneulasia selässään. Poika oli nukkunut yön metsässä. – Alkoholistiperheen lapsia pitää ymmärtää, he ovat voineet olla valveilla koko yön, eikä siinä saa opettaja enää huutaa päälle, Aaltola sanoo.

– Opettajan pitäisi tuntea oppilaittensa kotiolot. Vanhempainillat ja neuvostot eivät tavoita kaikkia, vaan opettajan pitäisi mennä sinne kotiin. Vaikkei kutsuttaisikaan, Aaltola sanoo.

– Koskenpään hautausmaalla lepää eräs oppilaistani, jonka pitäisi olla elossa, mutta joka joutui elämän kolhimaksi liian aikaisin.

– Jonkun elämä voi mennä niin, ettei siinä ole yhtään valoa. Vanhemmat eivät aina halua apua, ettei tule huonoa mainetta.

 

Ihmiselle on este, jos pelkää ja arkailee

 

Aaltola on opiskellut filosofian maisteriksi pääaineenaan antiikin kulttuuri ja latinan kieli. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt neljä runokirjaa sekä teos äitinsä päiväkirjoista. – Siinä on kyllä kaikki sukuni synnit, hän nauraa. – Monesti ihmiset siistivät, mutta eihän se ole mielenkiintoista!

Aaltola kirjoittaa edelleen tieteellisiä esseitä dosentti Katriina Kajanneksen toimittamiin kokoelmiin. Omasta elämästä olisi valmiina kaksikin käsikirjoitusta.

Puoliso Juhani Aaltola on yhteiskuntatieteiden tohtori ja Chydenius-instituutin emeritusprofessori. Hän on tehnyt väitöskirjansa aikoinaan vaativasta aiheesta, Wittgensteinin filosofiasta.

Aaltola on nykyisin miehensä omaishoitaja, eikä hän ehdi enää kirjoittaa yhtä paljon kuin ennen.

Lapset Sarimaria, Elisa ja Mika ovat kaikki menestyneet työelämässään. Sarimaria on opiskellut pitkälle lääketiedettä, eläinten moraalisesta arvosta väitöskirjansa tehnyt Elisa on tuttu kasvo eläinten oikeuksien asiantuntijana ja Mika Ulkopoliittisen instituutin johtajana on asiantuntijavieraana vähän väliä televisiossa.

Aaltola kertoo, että kun lapset olivat pieniä, ei kotona puhuttu juurikaan käytännön asioista, vaan käytiin paljon keskusteluja filosofiasta ja ajankohtaisista aiheista perheen ja vieraiden kanssa. Keskusteluihin saivat lapsetkin osallistua.

Sinikka Aaltolan äiti oli köyhästä perheestä, eikä päässyt opiskelemaan Hämeenlinnan seminaariin, koska sukulaiset eivät taanneet lainaa. – Äitini oli hyvin lahjakas, mutta lahjat jäivät käyttämättä, Aaltola kertoo. Hän muutti myöhemmin viiden lapsensa kanssa Ruotsiin.

– Kaikilla lapsillamme on sama piirre kuin äidilläni, etteivät he pelkää mitään. Olen aina sanonut lapsille, että ole luja ja rohkea, niin kuin Mooses sanoo Joosualle Raamatussa. Monta kertaa on ihmiselle este, jos pelkää ja arkailee.

– Ihmisen elämä on lyhyt ja se pitäisi käyttää omaksi ja lähimmäistensä parhaaksi. On varkaita, jotka yrittävät viedä siitä osan ja niitä täytyy hätistellä.

Mika Aaltola teki vuonna 1999 väitöskirjansa hullun lehmän taudista, ja aihe on nyt koronapandemian keskellä ajankohtainen. Sinikka Aaltola on pohtinut, lähtikö koronavirus Kiinan sotalaboratoriosta vai luonnon eläimistä. Hän kallistuisi ensimmäiseen, koska virus on tehty tappamaan ja sen näkee nyt Intiassa.

– Voimme varustautua sotiin, mutta näkymättömät virukset ovat meille pahin uhka nyt. – SK

 

Kirjan kansikuvassa toinen vasemmalta on Sinikka Aaltola yhdessä äitinsä ja sisarustensa kanssa. Kirjaa voi tiedustella Aaltolalta 050 411 7870 tai sinikka.aaltola@gmail.com.

 

 

– Ne, mitä lapsuudesta muistan, muistan hyvin. Se on kuin elokuvaa katsoisi, Sinikka Aaltola kertoo. Hän on nykyisin miehensä Juhanin omaishoitaja.

 

 

 

 

Share This