Paluu Turnuskylään
Nuoren Uljas Pajamäen ja hänen perheensä kuulumisia Turnuskylässä saa taas lukea, kun petäjävetinen kirjailija Markku Koskinen julkaisi uuden romaanin Korvamerkityt, joka on jatko-osa vuonna 2019 ilmestyneelle esikoisromaanille Lehmänhännänleikkaaja.
Uusin romaani sijoittuu 1980-luvun kulutusjuhlan keskiöön ja murrosikäisen Uljas-pojan kasvuun nuoreksi mieheksi. Koskinen kattaa ajankuvaa lukijalleen humoristiseen ja lämpöiseen tapaansa. Samalla myös omiin nuoruusmuistoihin on helppo ajautua.
Uljaksen elämänmeno on hieman roisimpaa kuin edellisessä kirjassa – onhan kyseessä rehellinen kuvaus murrosikäisten poikien touhuista mattamustine Ladoineen ja siitä, kun ”tikanpojat yrittävät päästä koloon”. Toisaalta Uljaksen lapsuudenkodin tunnelmat ovat edellisestä kirjasta keventyneet, sillä Uljaksen isä on jättänyt viinanjuonnin.
Fiktiivisen Uljaksen kertomus on samalla myös Suomen, ja miksei Petäjävedenkin tarina. 1980-luvulla moni asia helpottui ja taloudellinen nousukausi toi kulutuksen juhlan maaseudullekin.
Koskisen romaanit tapahtuvat maaseudulla, pienessä Turnuskylässä, joka voisi mikä tahansa suomalainen kunta. Pieniä häivähdyksiä ja yhtymäkohtia Petäjäveteenkin voi halutessaan löytää.
Molempien romaanien nimet viittaavat lehmiin. – Tykkään lehmistä, tykkäsin jo pienenä poikana. Arvostan maanviljelijöitä, koska he ovat Suomen perusta. Kaupassa kun näkee hintoja, niin ei siitä varmasti paljon jää tuottajalle.
Korvamerkityissä korvamerkitseminen ei liity vain eläimiin – se voi olla teinin korvaansa upottama hakaneula tai sitoutumista rakkaaseen.
Kirjassa on muutama uusikin hahmo ja toisaalta tuttuja tyyppejä edellisestä kirjasta. Koskisen luomat henkilöt ovat syvät ja todentuntuiset, vaikkei liikaa selitetäkään.
1980-luvulla oli paljon sellaista, mitä kaipaisi tähänkin päivään. – Yhteisö oli perhekeskeinen ja oli niitä mummoloita. Silloin oli monta ihmistä ruokapöydässä ja pidettiin huolta muista ja autettiin ihmisiä, Koskinen miettii. Hän on itsekin avioeroperheen poika, jonka Helmi-mummo kasvatti.
– Kirjoittajana olen täysin itseoppinut. Luin nuorena siellä Metsäkulmalla koko kirjastoauton.
Hyvän kautta, lempeästi
Uljaksen tarina on fiktiivinen, mutta Koskinen pyrkii aina teksteissään rehellisyyteen. Koskinen työskentelee päivätöikseen ruokakaupassa, jossa tapaa monenlaisia ihmisiä, mitä voi hyödyntää kirjoittaessa.
Koskinen ammentaa teksteihinsä myös omia ja ystäviensä muistoja, sattumuksia ja piirteitä sieltä täältä. Ehkä nuoruudenkaverit voivat löytää itsensä rivien välistä. Esimerkiksi sillä, kun rippikoululaisten ehtoollisella kirkkoherra sähähtää hihittävälle Uljakselle, että ”ole saatana hiljaa”, on totuudenpohja.
Korvamerkityssä on onnellinen loppu ja lukija odottaa tarinan jatkoa. Koskinen onkin aloittanut viimeisen osan kirjoittamisen heti edellisen valmistuttua. Siinä mennään 90-luvun lama-Suomeen ja Uljaksen aikuisuuteen.
Toisaalta Koskisen romaanit voi lukea itsenäisinä teoksina.
Kirja on myynnissä Heinähatussa ja Lehmänhännänleikkaajastakin otettiin jo toinen painos. – Sen verran painatan, että saan omani pois ja voin tehdä seuraavan kirjan. Kustannussopimus olisi tietenkin unelmien täyttymys.
Ennen romaaneitaan Koskinen on kirjoittanut lukuisia laulujen sanoituksia ja tehnyt yhdessä Mikko Nislinin kanssa Petäjäveden musiikkihistoriikin.
Petäjävesi-lehden pakinoitsijana Koskinen aloitti 2003. – Vein Inkeri Niilekselle ensimmäisen, murteella kirjoitetun pakinani ja Inkeri sanoi, että älä millään murteella kirjoita ja rohkaisi minua omaan tyyliin. En olisi tässä ilman Inkeriä. Kirjoittaisin vieläkin vain pöytälaatikkoon jollain murteella, jota en edes osaa, Koskinen nauraa.
Kirjoittamiseen Koskisella on kurinalainen ote ja hän lähettää pakinansakin hyvissä ajoin. Pakinoitsijana Koskinen on tunnettu monipuolisuudestaan ja yllätyksellisyydestään.
– Koen, että kirjoittaessa pitää mennä hyvän kautta, lempeästi, ei kärkkäästi. – SK
Markku Koskinen halusi tulla kuvatuksi jossain nostalgisessa paikassa. Pankkoselta haettiin nuorena paitsi kaljaa niin myös viinereitä, joita sanottiin koukuiksi.
