Koskisen pakina: Kirjalapsi
Siinä se taas olisi, valmiina lähetettäväksi eteenpäin. Hennoisiko tuota? Vai vieläkö viilaisi ja kypsyttelisi? Kirjalasta jota on syötetty adjektiiveillä, verbeillä ja konsonanteilla. Juice Leskisen laulua lainaten: ”Siinä se on, sen sylkäisin pois. Mitäpä sille enää vois. Se elää, jos on elääkseen. Ja jos ei, niin kuitenkin uuden teen.”
Pari vuotta on pitkä aika pitää tarinaa sisällään. Naputella kirjoituskonetta, pitää rytmin ja loogisen ajattelun balanssissa. Häiriötekijät ympärillä pitää saada minimiin. Ei kiinnosta polttoaineen hinta tai Käkriäisten uusi keittiö. Pitää luoda kirjan päähenkilölle persoona ja kasvuympäristö.
Ihmiset ovat kirjailijan synnytyslaitoksia. Pikkuisen kepillä tökkiessä heidät saa siunattuun tilaan ja he saattavat päästää suustaan mainioita lausekaksosia käytettäväksi kirjan sivuille. Aikuisten sikapotkuraivarit ovat parhainta ultraääntä lukuihin ja kappaleisiin.
Toisinaan huomaa elävänsä aivan toista aikaa tekstiä kirjoittaessa ja tämä päivä katoaa. Ihmisen tullessa väärään aikaan karhunpesälle, sitä huomaa murahtavansa kirjoituskoneen takaa ja heittävän v-kirjaimella häiritsijää kohden.
Kuluu päiviä jopa viikkoja ettei tarinaa saa eteenpäin, vaikka synnytyskivut ovat suuret. Keisarinleikkaus ei ole vaihtoehto. Keskeneräistä ei kehtaa ihmisten ilmoille päästää. Jotkut ihmettelevät, mihin se jäi synnyttämään?
Sitten yhtäkkiä napanuora alkaa purkaantua aikaa ja paikkaa kysymättä. Lauseita tulee solkenaan ja muistilappuja ilmestyy sinne sun tänne. Poltot ovat suuret ja pitäisi äkkiä päästä synnyttämään.
Eräänä päivänä vanha tuttavani soitti yllättäin. Viime kerrasta oli kai vuosia. Hän kertoi saaneensa pienokaisen ja kysyi yllätyinkö? Enemmän olisin yllättynyt jos olisi saanut aikuisen.
Tietenkin hän uteli, onko minulla perillisiä? Olin hieman äreänä tekeleeni kanssa ja päätin piruilla kertoen, että pari vuotta tässä on yritetty kädet kipeinä. Mutta kohta voidaan varmaan paksusti. Ei haitannut, vaikka soittaja näki minut mielikuvissaan housut nilkoissa ja valkoinen muki kourassa laboratorion vessassa.
Lähetin tänään kirjalapseni eteenpäin. Saavat toiset oikoa, taitella ja laittaa vaipat ympärille. Sitten se ilmestyy myyntiin ja lukijat intoilevat, että on se niin isänsä näköinen.
– Markku Koskinen
