Petäjäkodilla kuolevan vierellä viimeisillä hetkillä istuu omainen, mutta kaikilla ei ole omaisia, tai omaiset eivät pääse tai halua tulla. Silloin tarvitaan vapaaehtoisia.
Vierellä lopun koittaessa
– Haluan olla vierellä saattamassa, jotta kuoleva ei joutuisi olemaan yksin, vapaaehtoisena Petäjäkodissa kuolevien rinnalla istunut nainen kertoo. Haastateltava esiintyy jutussa poikkeuksellisesti nimettömänä.
Petäjäkodissa kuolee parikymmentä henkeä vuosittain. Yleensä kuolevan vierellä viimeisillä hetkillä istuu omainen, mutta kaikilla ei ole omaisia, tai omaiset eivät pääse tai halua tulla; silloin tarvitaan vapaaehtoisia.
– Ihanaa, että on tällaisia henkilöitä, jotka tulevat, kun heitä tarvitaan, asumispalveluyksikön esimies Anne Toivola-Mäkinen Petäjäkodilta toteaa.
– Aina ensin otamme yhteyttä omaisiin, mutta jos omaiset eivät pääse tai halua tulla, pyydämme vapaaehtoista istumaan vierelle. Toki kysymme hoidettavankin mielipidettä, jotkut eivät halua vierasta ihmistä vierelleen, Toivola-Mäkinen sanoo ja kertoo, että vapaaehtoisia tarvitaan muutaman kerran vuodessa.
– Todella vaihtelevasti, mutta ehkä keskimäärin kolme tai neljä kertaa vuodessa. Viime vuosina vapaaehtoisten tarve on lisääntynyt. Meillä on tällä hetkellä kolme vapaaehtoista, joita voimme pyytää tarvittaessa, Toivola-Mäkinen toteaa.
Kokonaisvaltaista läsnäoloa – ja arkkusukat
– Ensimmäisen kerran olin saattamassa vanhusta, jonka tunsin, ja silloin minua pyysi kuolevan vierelle istumaan hänen omaisensa. Loppuvaiheessa olimme omaisen kanssa yhdessä, vapaaehtoinen kertoo. Ensimmäisen saaton jälkeen pyynnöt kuolevan vierelle ovat tulleet Petäjäkodilta.
– Minä en ole hoitaja, enkä tee mitään sairaanhoitoa. Pyyhin kasvoja, kostutan suuta, saatan rasvata kasvojen ihoa ja olen avustamassa, jos vaihdetaan asentoa, mutta esimerkiksi lääkkeitä en anna. Saatan kyllä pyytää hoitajaa antamaan lisää kipulääkettä, jos näen, että vanhus sitä tarvitsee.
– Etupäässä olen vain läsnä, ja ehkä silittelen ja juttelen, tai soitan musiikkia, yleensä kudon samalla arkkusukat. Hoitajilta olen saanut perustietoja vanhuksesta ja yleensä huoneestakin vähän näkee, onko henkilö esimerkiksi kovin uskonnollinen vai ei, ja vähän sen mukaan olen valinnut musiikkiakin. Uskon, että kuoleva aistii läsnäolon, vaikka hän ei olisi tajuissaankaan.
Aika kuolevan vierellä menee nopeasti.
– Siellä täytyy olla kokonaisvaltaisesti läsnä; minulla ei ole ollut mitään aikataulupaineita, olen voinut olla niin kauan kuin tarvitaan. Toisaalta se on aika voimia vievää, ei sitä kauhean usein jaksaisi, vapaaehtoinen saattaja toteaa.
– Kuolema on minulle luonnollinen asia. Olen itse nähnyt vainajan ensimmäisen kerran 12-vuotiaana, kun pappani kuoli kotiinsa. En halua arkipäiväistää kuolemaa, mutta se on osa elämää, samoin kun syntymäkin, siinä ei ole mitään kauhistuttavaa. Olen kiitollinen, että olen saanut olla mukana sellaisessa hetkessä, joka tapahtuu ihmiselämässä vain kerran.
Saattohoitoon lähelle kotia
Petäjäkodissa on 40 asukasta, joista 30 on vakituisia asukkaita ja kymmenen Kipinän kuntoutusosaston puolella. – Vakituisessa asumisessa meillä on mahdollisuus olla loppuun asti eli vältämme raskaita siirtoja sairaalaan, Anne Toivola-Mäkinen kertoo.
– Kipinän kuntoutusosaston puolelle otamme petäjävetisiä saattohoitopotilaita, ettei heidän tarvitse saattohoitovaiheessa olla Keuruun sairaalassa, tai esimerkiksi keskussairaalassa Jyväskylässä. Siitä olemme saaneet paljon kiitosta. Se on hoitajille raskasta, he ovat käyneet siihen paljon koulutusta, ja me olemme onnistuneet hyvin. Moni omainen on sanonut, että on ollut ihanaa, kun vanhus on saanut olla loppuvaiheen täällä, Toivola-Mäkinen sanoo.
– Myös vakituiset asukkaamme ovat aika huonokuntoisia, jo meille tullessaan. Joskus olemme puhuneet seurakunnan kanssa koulutuksen järjestämisestä vapaaehtoisille saattajille, ja se onkin asia, jota voisi kehittää, varsinkin, jos vapaaehtoisten tarve rupeaa kasvamaan. – TL
