Saviruukku pään päällä
Piirtäminen on aina ollut minulle hankalaa. Silmä ja käsi eivät ole pelanneet samassa sarjassa.
Kouluaikainen opettajani kyllä sanoi, että: – Sinulla on vahva viiva.
Otin sen kehuna, vaikka tiesin jokaisen osaavan viivan vetää pyydettyyn kohtaan.
Orava on kuitenkin ollut aina jotenkin helppo piirtää. Ei tarvitse kuin pyöräyttää kuutonen arkille ja vartalo on valmis. Sen jälkeen lisää vain huiskuhäntä, nenä ja korva, niin johan on Tikun ja Takun näköinen.
Kerran pääsin kokeilemaan naisen hahmottamista taululle. Malli istui alastomana jalat ristissä edessämme saviruukku asennettuna reisiensä väliin.
Piirroksessani kyllä erottui naisen tapainen, mutta saviruukku näytti mustalta tuherrukselta. Mitä lie olin ajatellut, kun olin niin monesti kummannut ja muotoillut ruukkua hiilikynällä aina uudestaan?
Olisi varmaan pitänyt tyytyä siihen tuttuun ja turvalliseen kuutoseen, tässäkin asiassa? – Abstraktia on, baskeripäinen ohjaaja lausui katsellessaan teostani pää kallellaan ja sormi poskellaan.
Minulle jäi piirroskurssilla eniten parannettavaa ja jouduin sen vuoksi kurssin viimeisenä päivänä itse malliksi.
Asetuin pöydälle vaadittuun asentoon. Saviruukku päätettiin sijoittaa tällä kertaa pään päälle. – Miehen vartalo on naisen vartaloa intresantimpi, ohjaaja perusteli päätöstään ja pyysi minua nojautumaan vielä hieman taaksepäin rennosti käsieni varaan.
Kynät suhisivat ja mittasuhteita mitattiin joka kantilta. Itsehillintäni oli välillä koetuksella varsinkin, kun kurssinvetäjä keksi laittaa taustalle soimaan käärmeenlumoajan huilumusiikkia.
Siinä sitä oli olemista, ettei saviruukku tipahtanut pääni päältä, mittasuhteiden alkaessa heitellä kuperkeikkaa luonnostelijoiden sijaan itse mallillakin. Tuntui kuin Tiku ja Taku olisivat ravanneet pitkin puunrunkoa.
Piti siinä nojaillessa ajatella tiukasti jotakin aivan muuta kuin sitä tosiasiaa, että hiilikynän käyttäjät kummasivat parhaimmillaan juuri sitä kohtaa missä saviruukun toivoin sillä hetkellä olevan.
– Markku Koskinen
