Pertti Perämäen kynästä: Manu ja tyttömenninkäisarmeija
Tein piharemppaa. Punnersin painavaa laattaa edellisen viereen silmämunatkin pullottaen. Siinä touhutessani kuulin takaani lapsen hennon äänen sanovan: ”Hei”. Laskin laatan kohdilleen ja käännyin äänen suuntaan. Tutun oloinen noin eppuikäinen tyttö katsoi minua vakavana. Takavuosina tuon ikäistä kulkijaa oli tällä tontilla taajaan, mutta nykyisin sellainen on harvinaista. Jotenkin neitonen toi kirkautta lokakuun aurinkoon ja ruskaan.
Ikämiehenä olen oppinut, että aika tekee ihmeitä tytöille ja naisille. Varmuuden vuoksi kysäisin, kuka sinä olet. Tyttö vahvisti olevansa Vivi ihan siitä lähinaapurustosta ja paljasti leveän hymyn. Ensivilkaisulla hampaat näyttivät NHL-kiekkoilijan rivistöltä, mutta tarkemmin katsoessa havaitsin, että aukkopaikkoihin on tulossa uusia ja selvästi isompia.
Keskustelua ylläpitääkseni kysyin Viviltä, haluaisiko hän omenan. Niitä pihamme puut pukkasivat oksistot notkuen. Tyttö nyökkäsi ja uskoi muidenkin perheessä haluavan omenat, paitsi isän. Isä kun on niille allerginen. Lopulta hän pääsi itse asiaan.
– Olen tässä ajatellut, että alkaisin lenkittää tämän mäen koiria, kun muut tytöt ja nuo pojat eivät halua leikkiä, hän totesi ilme vakavana.
Se varmaan johtuu toimittajataustaisuudestani, että lähestyn uusia ideoita ongelmakeskeisesti. Meidän perhoskoira Manulla on söpöä elopainoa pari kiloa ja olemus vetää ihmisiä puoleen kuin magneetti. Koira on kuitenkin arkatassu ja erityisesti se aristaa lapsia. Silti tuntuisi pahalta ampua aktiivisen pienen kulkijan idea suoraan alas aurinkoiselta taivaalta.
– Se on hyvä idea, mutta kun tuo Manu on ikään kuin allerginen lapsille. Se pelkää kilttejäkin lapsia, ja ethän sinä halua sen pelkäävän, totesin tytölle. Vivi seisoi vakavana ja kertoi haluavansa kissan, mutta äidin allergian takia sekään ei kuulemma toteutuisi. Ei hänkään halunnut koiran pelkäävän.
Juuri silloin tapahtui aktiivisuuden tartuntaihme. Tyttäreni Matilda lojui huoneessaan kuin laho lahna. Hän oli kuullut tuuletusikkunasta keskustelumme ja tomera toiminnallisuus nosti jälkikasvussani päätään. Matilda on monesti hoitanut perin oma-aloitteista Viviä ja hänen sisariaan, kun heidän vanhemmillaan on ollut kiireitä. Hän huuteli Viville, että voisi kyllä lähteä kaveriksi lenkittämään.
Totesin Matildalle, että kierros olisi hyvä aloittaa pistäytymällä Vivin kotona, jotta vanhemmille päivittyisivät Vivin tuoreimmat touhut. Niinpä häntää puolitangossa roikuttava Manu, Matilda ja Vivi ja astelivat Vivin kotia kohti. Sitten todistin jo aktiivisuuden epidemiaa.
Kohta tonttimme ohi metsälenkille meni Manu häntä pystyssä perässään Matilda, Vivi ja kokonainen tyttömenninkäisarmeija. Se oli samaa porukkaa, joka ei hetkeä aikaisemmin halunnut leikkiä.
Muutama minuutti myöhemmin paikalle tuli vielä pari pientä hämmentynyttä poikaa kysellen, että minne kaikki tytöt ovat hävinneet. Kerroin tyttöjen olevan metsälenkillä pikkuruisen koiramme kanssa. Tieto selvästi söi kumpaakin joukosta jättäytynyttä pientä miestä.
Menninkäisenä taapertaminen metsässä olisi heistäkin ollut hauskempaa kuin joutilas ja pitkältä tuntuva tyttöjen paluun odotus.
Poimin sangollisen omenoita ja vein sen Vivin kotipihalle odottamaan lenkiltä palaavia.
– Pertti Perämäki
