Terho Niiles ja Markku Koskela tietävät, että kun valjastaa hevosen ja lähtee ajamaan, niin kaikki muu kyllä unohtuu. Hevosystäväinseuran koko perheen tapahtuma on luvassa ensi sunnuntaina Ruununhaan harjoitusraviradalla, Petäjäveden Kruunuhaantiellä.
”Se on parantumaton sairaus, intohimo”
Kukkolotossa arvontanumerot laitetaan maahan ja sitten jännitetään, kenen numeron päälle kukko kakkaa. Se, kenen numeroon osuu, voittaa täytekakun Petäjäveden Hevosystäväinseuran 75-vuotistapahtumassa sunnuntaina 13.9. kello 13 alkaen. Juhlatapahtuma pidetään Ruununhaan harjoitusraviradalla Pengerjoella.
Sunnuntain 75-vuotisjuhlassa on luvassa toki muutakin: tarkoituksena on tarjota hevoselämyksiä koko perheelle. Harjoitusravilähtöön on tulossa kuusi hevosta. – Kun laitetaan numero rintaan, eivät kaikki hevoset ja kuskitkaan aina muista, että kyseessä on harjoitus, Petäjäveden Hevosystäväinseuran puheenjohtaja Markku Koskela nauraa. Paikalla on myös Antti Tupamäen ja Janne Tiaisen kaksinkertainen Ruunaruhtinas Polara.
Killerin väki tulee pitämään kouluratsastusnäytöksen. Hevoshierontanäytöksen pitää Emmi Aarnio-Metsänen Vapperille, joka on myös yksi Petäjäveden kylmäveristen kovista nimistä.
Pekka Piirainen järjestää kengitysnäytöksen.
Pitkäaikainen seuran jäsen ja hevosmies Terho Niiles kertoo Hevosystäväinseuran menneistä vaiheista. Johanna Niiles-Hautanen tuo paikalle aasit ja Tanja Tiaisella on miniatyyrihevonen. Saija Saarisen poneilla ja Niileksen Meno-Rallilla pääsee talutusratsastamaan.
Myös 4H-yhdistyksen heppakerho esittäytyy ja oma keppari kannattaa ottaa mukaan, sillä kaikki keppihevoset palkitaan.
Kylässä on sata hevosta
Hevosystäväinseuroja perustettiin paljon sodan jälkeen, ja myös Petäjävesi sai omansa vuonna 1945. – Yksi syy oli, että siitosorit olivat kalliita ja seurat ostivat ja vuokrasivat niitä. Näin saatiin hyväsukuisia hevosia, Koskela kertoo. Hevosurheilu oli siihen aikaan muutenkin kovassa kurssissa ja ennen sotia vireää Karjalassakin.
– Työhevosilla sitä kilpailtiin, kaikki tehtiin samoilla hevosilla. Päivät oli metsätöitä ja illat vedettiin lähtöjä, Terho Niiles kuvailee seuran alkuaikoja. – Kun kantakirja perustettiin, sinne ei aluksi hyväksytty juoksijahevosia ollenkaan, vasta myöhemmin laitettiin työhevoset ja juoksijat erikseen. – Minunkin isäni kävi reellä Saarijärvellä asti kisoissa, kärry kyydissä, Koskela kertoo.
Ruununhaan harjoitusravirata on tärkeä harjoituspaikka jo senkin vuoksi, että nykyisin tiet ajetaan niin isolle murskeelle, ettei hevosen jalka sitä kestä. – Kiitos kuuluu kunnanjohtaja Tiihosen Tarmolle, ja kunta sai ostettua alueen Jämsän Kristilliseltä kansanopistolta. Saimme ensin vuokrata paikan kunnalta, sittemmin seura osti sen, Koskela kertoo.
Ruunuhaalle tehtiin talkoilla rata ja valjastusrakennus. Rata on hyvä paikka harjoitteluun ja tapahtumiakin on silloin tällöin. Pengerjoen kyläyhdistys on ottanut monena vuonna siellä vastaan uutta vuotta, se on ollut rallien pikataipaleen maalina, siellä on pidetty juoksu- ja perhetapahtumia sekä varsanäyttelyitä. Myös hiihtoratsastusta joskus harrastettiin, muistelee Niiles. Raveja pidettiin Petäjävedellä myös jäällä, ennen kuin Killeri rakennettiin.
Seuralla on noin 80 jäsentä ja nuorempaa sukupolvea on saatu hyvin mukaan. Suurella osalla on itsellään hevosia, mutta mukana on paljon myös ”hevosten ystäviä”, jotka eivät itse omista. Osalla on vahva hevostausta jo lapsuudenkodista, mutta moni on löytänyt hevoset itse.
Vuosittain Hevosystäväin pikkujouluissa palkitaan jäseniä kuluneen vuoden ravitulosten perusteella. Matkoja on tehty muun muassa Elitloppettiin ja talkoiltu Killerillä ja aikaisemmin myös puita keräämällä.
– Petäjävedellä on yli sata hevosta ja harrastehevosten määrä lisääntyy mahdottoman paljon, Koskela kuvaa. Myös yksityisiä harjoitusratoja on paljon. – Petäjävesi on myös tunnetuimpia ravipitäjiä ja ravihevosia on paljon. Täytyy vain ihmetellä, miten voi kaikkein menestyneimmät hevoset olla Petäjävedeltä.
Rehellisiä työhevosia ei enää tänä päivänä tietenkään ole, mutta perinnenäytöksiä ja -kilpailuja vielä järjestetään. Niistä tunnetuin on Eeva-Liisa Pitkäsen Napsukka.
Siitosorit ovat tänä päivänä yksityisten omistuksessa ja huippuyksilöt, kuten Costello, saa helposti sata jälkeläistä.
– Suomenhevosen juoksijan taso onkin noussut huimasti viime vuosikymmeninä, Niiles sanoo. – Aikaisemmin hevoset saattoivat purra ja potkia, mutta äkäiset hevoset on jalostettu pois.
Oman kylän hevoskuiskaajat
Koskelan ja Niileksen mukaan hevoshomma on ehdottomasti parantumaton sairaus, intohimo. – Kun valjastaa hevosen ja lähtee ajamaan, niin kaikki muu kyllä unohtuu, Koskela sanoo.
Ravihevosen hoito ja valmennus on jokapäiväistä työtä ja vaatii äärimmäistä sitoutumista. – Vanhan kansan mukaan, kun hevonen on ollut 200 kertaa valjaissa, alkaa vasta treeni, Koskela kertoo. – Kaikki perustuu siihen, että kun hevonen luottaa ihmiseen, se tekee mitä sille opettaa.
– Suhde pitää olla sellainen, että hevonen kunnioittaa ihmistä, mutta ei pelkää. On vaarallista, jos hevonen alkaa pelkäämään ihmistä. Hevonen on myös laumaeläin, ja vaistoaa heti, jos ihminen pelkää tai on epävarma, Niiles kertoo.
– On hyvin vähän hevosia, jotka kauransa juoksee. Voi sanoa, että ensimmäinen 100.000 euroa menee tappioihin. Mikään ei ole niin kallis kuin halpa hevonen, Koskela sanoo. – Niinhän ne sanovat, että rahaa on monella, mutta hyvää hevosta harvalla, Niiles tuumaa.
Tupamäen Antti on Petäjävedellä ainoa, joka elää raviurheilusta, muut tekevät sitä muun työn ohessa tai eläkeläisenä. – Kyllä mekin on Terhon kanssa ajettu paljon hevosia otsalampun valossa silloin aiemmin, päivätöiden jälkeen.
Hevosten kanssa oleminen ja ajaminen on verissä, ja moni kokenut ohjastaja uusii ajolupaansa jopa 80-vuotiaaksi asti. Ajaminen vaatii kovaa kuntoa ja hyviä hoksottimia. Kisoissa vauhti on 50-60 kilometriä tunnissa ja radalla on 16 hevosta nipussa, eikä virheliikkeisiin ole varaa. – Kuskien kokemus ja vahva rutiini on tärkeää. Kilpailu on kovaa, eikä kuski saa sössiä hevosen mahdollisuuksia, Koskela sanoo.
Toisaalta hyvin valmennettua huippuhevosta voi periaatteessa ajaa kuka vain. – Huippuyksilöitä syntyy, niitä ei valmentamalla saa. Jos hyvä syntyy ja saa huippuvalmennusta, tulee huippuhevonen, kertoo Koskela. – Hyviä juoksijoita on paljon, mutta huipulla pitää olla myös voittajapäätä.
– Hevosen valmentaminen ei poikkea ihmisen valmentamisesta muutoin, kuin että hevonen ei osaa puhua, Koskela kuvailee.
Jotkut ihmiset pärjäävät hevosten kanssa luonnostaan. – Pitää olla rauhallinen ja johdonmukainen, Niiles kertoo.
Kun hevosta hoidetaan kokonaisvaltaisesti, siinä oppii vastuuta. Hevosen kanssa oleminen myös voimaannuttaa. – MLL:n heppakerholaisista on huomannut, kuinka ihmeesti voi nuori saada elämänlangasta kiinni olemalla hevosen kanssa, Koskela sanoo.
Koskelalla on nykyisin viisi hevosta. Niileksellä on enää Meno-Ralli. Hevostelu on siirtynyt myös seuraaville sukupolville, esimerkiksi Niileksen lapsenlapsi Iida Hautanen on muuttanut Italiaan ja hevostallille töihin.
Koskela kertoo, että ensi kevään varsojen nimiä on jo suunniteltu vihkoon. Nimet ovatkin usein hauskoja, eikä hurttiakaan huumoria niistä puutu. Kuten ei hevosmiehiltä muutenkaan. – SK
