Kirjailija Hannu Niklander muistaa, kuinka pikkupoikana Koskensaarella vesivoimala vedenjohtamisineen ja puisine vesiputkineen kiinnosti kovasti.
”Vedenkohinan taustalla muistan hyvin”
Lapsuusmuistot ja isän tarinat Koskensaaresta pääsivät Hannu Niklanderin uusimpiin romaaneihin.
Vuosi sitten ilmestyi Nuoriherra, joka kertoo Niklanderin isän Weijo Niklanderin seikkailuista vuosina 1905-1928 eri puolella Suomea ja myös vierailuista Koskensaaren naulatehtaassa, jossa hänen isoisänsä Alvar Niklander toimi tehtaanjohtajana.
Tänä syksynä ilmestynyt romaanin jatko-osa Tyhjää toimittamassa sijoittuu vieläkin vahvemmin vanhan rautaruukin maisemiin Kintaudelle vuosina 1929-1945. Tarinassa nähdään Koskensaari kaikissa vuodenajoissa ja keskeinen teema on sukulaisuus.
Niklanderin mukaan Koskensaari näyttäytyy hänen uusimmassa teoksessaan syrjäisenä seutuna, mutta toisaalta se oli täynnä elämää ja ihmisiä. Tehdashalleissa meteli oli valtava ja koski pauhasi.
– Naulatehtaalla oli hyvin etevät ammattimiehet tekemässä työtään ja sitä arvostettiin, Niklander kuvaa.
– Koskensaaren tarinoita kuulin paljon puheliaalta isältäni.
Kaunokirjalliset teokset ovat kuvitteellisia, mutta niissä on paljon otteita oikeasta elämästä. – Kaunokirjallisuudessa pyritään totuudellisuuteen, Niklander täsmentää.
Johtajan poika ehtoja lukemassa
Hannu Niklander asuu itse Karkkilassa ja on tehnyt uransa matkatoimittajana ja päässyt kiertämään paljon maailmaa. Hän on kirjoittanut noin 20 teosta, opettanut kirjoituskursseilla ja toiminut vuosikymmenten ajan Suomen Kirjailijaliiton johtokunnassa.
Viimeisimpien kustantaja on ollut kustannusliike Robustos.
– Lapsena kävimme paljon Koskensaarella. Tehtaaninsinöörinä toimi tuolloin Gustaf Montague Salmgren, tuttavallisemmin Monte. Hän oli syntynyt 1885 Oulussa, kuoli 1961 Petäjävedellä. Hänen vaimonsa oli isotätini Aida Salmgren, omaa sukua Holm (syntyi 1882 Porissa, kuoli 1961 Petäjävedellä). Heillä oli kolme poikaa, joista yksi kuoli sodassa ja on haudattu Petäjäveden sankarihautaan ja yksi pojista lähti myöhemmin Ruotsiin.
Niklanderin isoisä, joka toimi tehtaanjohtajana oli Rake Oy:n rautakauppias. – Tehtaanjohtajan pojalle eli isälleni Koskensaari oli tärkeä paikka. Lapsena hän oli siellä kesätöissä, joskus kesällä ehtoja lukemassa ja myöhemmin sotavamman saatuaan, hän työskenteli jonkin aikaa tehtaan konttorissa.
Niklander harmittelee, että paljon jäi kuitenkin isältäkin kuulematta ja isoisä kuoli 93-vuotiaana hänen ollessa 18-vuotias, joten myös sen sukupolven monet muistot jäivät jakamatta.
Tarinoiden kautta osaksi identiteettiä
Niklander matkusti monen vuosikymmenen jälkeen Petäjävedelle ja kävimme kuvaamassa kirjailijan ja matkatoimittajan Koskensaaren tehdasmiljöössä.
Paikka herätti heti lapsuusmuistot eloon, vaikkei Niklander tarkkaan muista vaikkapa sitä, missä rakennuksessa he aina yöpyivät, kun kävivät täällä. Ehkä Pytingissä.
– Yritin kyllä kirjaa varten muistella tarkasti kaikki paikat. Lapsena rautatie, vesivoimala, kaikki vedenjohtamiset ja puiset vesiputket kiinnostivat kovasti. Ja tämän veden kohinan taustalla muistan hyvin, Niklander toteaa kohisevalle sillalle astuessaan.
– Ja vaikken aikuisiässä ole paljon täällä käynyt, niin Koskensaari on edelleen vahva osa identiteettiäni, kun näitä tarinoita on lapsesta asti kuullut. Se onkin jännä, kun tietää mitä täällä on tapahtunut 60 vuotta sitten, mutta ei yhtään mitä kolme päivää sitten, Niklander veistää.
– Enkä väitä, että ennen kaikki oli paremmin, mutta ei tulevaisuuden suunta hyvältä näytä. Toki moni katsoo, että paras aika oli silloin, kun itse oli parhaimmillaan. Mutta huonompaan suuntaan mennään, esimerkiksi jos katsoo julkista liikennettä, jota itse käytän, tai kirjakauppojen vähenemistä.
Petäjäveden epävirallisen oloisen, ihmisten kotina toimivan juna-aseman nähdessään, Niklander tuumaa, että tämä on kuin Kanadassa. – Vain siellä voisi kuvitella junan pysähtyvän juuri tällaisessa paikassa, hän hymyilee. – SK
