Kelmeän keinovalon alla
On eri asia tietää kuin luulla tietävänsä ja pelkällä hataralla luulemisella herättää vai epävarmuutta ympärilleen.
Toisinaan eteemme tulee päiviä jolloin tummat pilvet täyttävät taivaanrannan. Joudumme ottamaan aurinkoa ilman paitaa sisätiloissa. Keltaisen hehkulampun valon ollessa aurinkonamme, kun avaamme kirjan maiseman eteemme.
Ihmismielen ja terveen järjen puntarointi on vaikeaa. Punnusten painon keikahtaessa puolelta toiselle ratkaisujen edessä. Hölmön sydämen sykkiessä riehakkuuden puolesta, mutta järjen valon vilkuttaessa samalla punaista.
Pahan pelko on itsesuojeluvaistoa ja samalla lähimmäisen suojelua. Pelkäämisen astetta on vaikea määritellä, mutta jokaisella se on.
Ollako se hullunrohkea spanieli joka menee susikoirien keskelle koittamaan onneaan vai ollako se joka osaa pitää sopivan hajuraon turvallisuutensa vuoksi?
Kuinka monta kertaa pelko onkaan pelastanut meidät tyhmänrohkeudelta, ehkä tietämättämme?
Kirjailijan mielikuvitus on luonut tietämättään tämän hetkisen todellisuuden. Kylmät väreet kulkevat ihokarvojeni lomitse kirjaa lukiessani, kelmeän tekoauringon valaistessa tekstiä.
Haluaisin olla tuo kirjan sankari, joka pelastaisi viimein koko maailman, mutta tämän autiosaaren veneen pohja rikki ja airot kadonneet.
Ystäväni koputtavat akkunan takana ja jättävät ”pullopostini” ulko-oven taakse. Haluaisin halata heidän ystävällistä elettään, mutta järkeni on sitonut minut tähän patteriin. Maltan mieleni ja kerään kiitosta myöhempään.
Ja viimein saapuu se uusi aamu, jolloin saatan avata oveni selälleen ja nähdä kirjani sivut luonnollisena edessäni.
Voin kävellä maailmaani sen kauneutta ihastelemaan. Kiittää, että mieleni on jälleen vapaa ja järkeni saappaan askeleen verran lähempämä maalaista.
– Markku Koskinen
