Ukkoseuralle voimaa kyliltä
Kyläkunnat, ja niissä toimivat Petäjäveden Petäjäisten kyläseurat, olivat aikoinaan elintärkeät urheiluseuralle. Ensimmäinen kyläosasto perustettiin vuonna 1946 Kuivasmäelle. Lopulta kyläseuroja oli seitsemän: Kuivasmäen Kipinä, Metsäkulman Yritys, Kukkaron Kisa, Kintauden Urheilijat, Ylä-Kintauden Yritys, Pengerjoen Männingäiset ja Nyrölän Naseva. Toiminta oli itsenäistä ja osastoilla omat toimihenkilönsä ja taloutensa. 1990-luvulla ei yhdelläkään niistä ollut enää aktiivista toimintaa, vaan toiminta oli siirtynyt Petäjäisten ukkoseuran huomaan.
Kyläseurojen aikaan kyläkunnilla urheiltiin kiivaasti. 1950-luvulla lajeina olivat muun muassa yleisurheilu, hiihto, suunnistus ja pallolajeista pesäpallo. Kiivainta toiminta oli 1950-1970 -luvuilla, jolloin myös lentopallo lähti nousukiitoon. Tuloksista ja toiminnasta saatiin uutisia uomaansa etsivälle, vuonna 1961 perustetulle seuran Petäjävesi-lehdelle.
Kyläseurojen toiminta ei ollut pelkkää urheilua. Viihteellä ja leikkimielillä kilpailuilla oli sijansa joka ainoassa kylässä. Jopa kyläosastokilpailun kahdeksan lajin joukossa olivat myös henkiset kilpailut, kuntourheilu ja harrastaminen. Ei siis pelkkää kilpaurheilua. Välillä pantiin iltamissa jopa jalalla koreasti sekä kodeissa että kouluilla. Kokoukset pidettiin yleensä kyläkouluilla. Rahaa toimintaan koottiin talkoilla heinäpellolla ja metsänistutuksessa.
Kylien väliset kilpailut olivat suosittuja. Lentopallo- ja pesäpallo-ottelut, suunnistus- ja hiihtokilpailut kokosivat porukkaa yli kylä- ja kuntarajojen. Vaikka yleisurheilukisat pidettiin useimmiten kirkonkylän vuonna 1955 rakennetulla uudella urheilukentällä olivat kylien omat urheilukentät myös kiivaassa käytössä. Niissä järjestettiin myös koko pitäjän yhteisiä kilpailuja.
Kipinä lähti kipinästä
Kuivasmäen Kipinä oli ensimmäinen Petäjäisten kyläosasto. Se perustettiin Kuivasmäen nuorisoseurantalolla vuonna 1946 ja siunattiin ensin pitkällä ja kömpelöllä nimellä ”Petäjäisten Kuivasmäen alajaosto”. Vuonna 1953 nimi muutettiin ytimekkäästi Kuivasmäen Kipinäksi.
Ensimmäinen puheenjohtaja oli Olavi Marttinen. Seura osti Kipinälle tontin urheilukenttää varten vuonna 1956. Kentällä koettiin sittemmin suurten urheilujuhlien tuntua, kunnes koko osasto lakkautettiin vuonna 1991.
Niin sanottu ukkoseura eli Petäjäveden Petäjäiset piti tiivistä yhteyttä niin Kipinään kuin muihinkin alajaostoihin, joita lopulta parhaimmillaan oli seitsemän. Johtokunta vieraili kylien kokouksissa ja organisoi yhteisiä kilpailuja.
Olavi Hyytiälä ja Tuomas Kauppi olivat varhaisimmat nuoruusvuotensa Kuivasmäen Kipinän poikia – sydänjuuriaan myöten. Jaakko Simonaho puolestaan oli tuolloin Kuivasmäen urheiluelämän sielu siinä missä Eero Valkeajärvi kirkonkylällä.
Tuomas valittiin eräässä vaiheessa, ihan poikasena, Kipinän puheenjohtajaksikin, ja Jaakko oli sihteeri. – Eihän minua mihinkään tarvittu. Jaakko teki kaiken ja ihan niin kuin itse halusi. Hyvin tekikin.
Kipinä Kipinään syttyi kummallekin kaverille koulussa opettaja Jouko Laihasen sytyttämänä.
– Hän oli itse kolmiloikassa Suomen kärkeä ja innosti meitäkin urheilemaan pitäen muun muassa Kuivasmäen koululla voimisteluiltoja. Hiihto oli meille niin mieluista, että parkkeerasimme sukset aivan portaitten pieleen ja pääsimme heti välitunnin alusta ryntäämään mäkeen hiihtämään.
Kaipomäen Kallen pihapiiri oli Kuivasmäen poikien ensimmäinen yhteinen kilpakenttä, ennen varsinaista urheilukenttää. Tuomas ei ikänsä puolesta ehtinyt siellä käydä, hän muuttikin Kuivasmäelle vasta vuonna 1954, mutta Olavi sitäkin ahkerammin.
– Kalle oli rakentanut pihaansa juoksuradan puutarhan ympärille. Sieltä löytyivät myös pituushyppy- ja korkeushyppypaikka. Kuulaa työnnettiin. Ylipäätään harrastettiin kaikkia mahdollisia yleisurheilulajeja joka ikinen sunnuntai. Isäntä itse hyppäsi seivästä. Vuonna 2009 kuolleen Kallen jäämistöstä löytyvät vielä kaikki sen aikaiset tulokset. Listoilla vilahtelevat muun muassa sellaiset nimet kuin Pauli Viheri, Tauno Viitanen, Mikko Vesterinen, Taakalan pojat Martti ja Jussi, Tupamäen veljekset ja Heikkilän Topi sekä monta muuta, Olavi muistelee.
Mustiaisentiellä juostiin 1500 metrin kisat. Periaatteessa lähes joka talon pihassa urheiltiin.
Tuomas oli ensin innostunut hiihdosta, sitten keskimatkan juoksusta ja maastojuoksusta. Pahin painajainen hiihdossa oli se, kun Kiurun Maija pääsi pyytämään latua.
Ja koettelihan sekin miestä, kun Tuomas Valkeajärven Eeron kanssa ensin komeasti matkasi Saarijärvelle juoksukisoihin. He palasivat hiljaisina poikina takaisin. Ei tullut mitalia.
Pikkuhiljaa kuivasmäkiset laajensivat harrastustaan kirkonkylälle seurantalon kentälle ja siitäkin eteenpäin naapuripitäjiin, joiden kanssa käytiin tulisia ”maaotteluita”.
Olavi Hyytiälän leipälaji oli pituushyppy. Vuonna 1957 hän oli tilastossa Suomen 21. paras. Tulos 6,95 oli A-luokan tulos ja sillä pääsi mukaan Kalevan kisoihin. – Putosin jatkosta, mutta niin putosi Kari Rahkamokin. Tulos on ollut pitkään seuran ennätys.
Pian sen jälkeen Olavi muutti pois Petäjävedeltä ja kilpaurheilukin jäi. Viimeisen kerran hän kilpaili Saarijärvellä vuonna 1960 – kunnes 43 vuotta myöhemmin osallistui taas veteraanisarjoihin. Hän on ollut mukana myös veteraanien MM-kilpailuissa. Kipinä ei ole koskaan sammunut.
Hän on koko ajan ollut Petäjäveden Petäjäisen jäsen, vaikka on asunut Helsingissä jo kymmeniä vuosia. Jäsenyys on luonnollista ja juuret ovat tiukasti Kuivasmäen mullassa. Vanha kotipaikka on kesäpaikkana.
– Politiikka ei mitenkään näkynyt sodan jälkeen 1940- ja 1950-luvuilla urheilukentällä. Petäjäisiä arvostettiin. Se oli muuten valioluokan seura, mikä edellytti myös riittävän suurta määrää toimitsijoita.
Kipinä oli Petäjäisten alaosastoista paitsi ensimmäinen myös pitkäikäisin.
Sortavalan maalaiskunnan urheilijoista tuli Männingäisiä
Sortavalan maalaiskunnan Tuokslahdesta Pengerjoelle siirtokarjalaisina muuttaneet perustivat vuonna 1949 valtion tuella urheiluseuran, Sortavalan Maalaiskunnan Urheilijat. Kun alussa erittäin vilkas ja monipuolinen seuratoiminta alkoi hiipua 1950-luvun lopulla, perustettiin Pengerjoelle Silvennoisen heinätallissa vuonna 1959 Petäjäisten alajaosto. Se nimettiin Pellervo Paulaston ehdotuksen mukaisesti Pengerjoen Männingäisiksi. Ensimmäinen puheenjohtaja oli Ossi Maalampi ja ensimmäinen vuosikokous joulukuussa 1959.
Samoihin aikoihin kunta hankki kylälle urheilukentän. Päätös siirtyä Petäjäisten alajaostoksi oli syntynyt aivan kentän vihkiäisjuhlan alla kesällä 1959.
Seija Neuvonen (nyk. Rahikainen) muistaa, kuinka hän Terho Niileksen kanssa juoksi kunniakierroksen kentän vihkiäisissä. Niiles puolestaan ei unohda sitä, kuinka vaikea oli pysyä Seijan tahdissa. Tämä oli nimittäin Pengerjoen kirkkain urheilutähti, kaksinkertainen Suomen mestari. Vuonna 1959 Saara Vilen, Sirkka Peltonen ja Seija Neuvonen voittivat maastojuoksun mestaruuden Haminassa. Seuraavana vuonna Suomen mestaruus tuli 3×800 metrin viestissä. Sirkka Peltosen tilalla juoksi Maija Kiuru (nyk. Kivelä).
Tyypillistä pengerjokisille oli, että laji vaihtui aina tarpeen mukaan. Hiihdettiin, juostiin, luisteltiin, palloiltiin, suunnistettiin ja jopa nosteltiin painojakin. Viimeksi mainitussa lajissa Taisto Rajala oli kova sana. Kyösti Neuvonen menestyi veljensä Martin kanssa hyvin ja jopa valmensi muita sekä antoi Petäjävesi-lehden välityksellä ohjeita lajin harrastamiseen.
Männingäisten toiminta hiipui 1970-luvulle tultaessa. Nuori väki muutti maalta asutuskeskuksiin. Ja kun koulu lakkautettiin, se oli viimeinen niitti kylän oman urheilutoiminnan jatkumiselle. Käytännössä Männingäiset haudattiin joulujen välissä vuonna 1974, vaikka virallista lakkauttamispäätöstä ei tehtykään.
—
Niin arvokkaita kuin kyläosastot ja niiden toiminta kylillä olikin, vanha kansa saattoi toisinaan myös paheksua nuorison ”turhanpäiväisiä” harrastuksia. Pengerjoelta löytyy yksi esimerkki. Silvennoisen Ukko-Jussi, kauppiasveljesten Veikon ja Martin Karjalasta tullut isä, katseli tuvan ikkunasta, kun nuoret olivat lähdössä kirkonkylälle pelaamaan: ”Ihan kahella autolla hyö lähtee kylille pilpallia pellaamaan.”
—
Nyrölän Naseva liittyy Petäjäisiin
Nyrölässä käynnistyi urheiluseuratoiminta jo vuonna 1919 Yrityksen nimellä. Vuonna 1936 nimi muuttui Nyrölän Nasevaksi ja 29.12.1962 Nasevan vuosikokous teki päätöksen liittyä Petäjäveden Petäjäisiin. Asiaan vaikutti suuresti Petäjäisten silloinen puheenjohtaja ja Petäjävesi-lehden päätoimittaja Aaro Huovila, joka oli Nasevan kasvatteja ja itsekin lahjakas seiväshyppääjä.
Seura oli rakentanut vuonna 1955 sisäurheiluhallin, jota yläkintauslaisetkin innokkaasti käyttivät, joten rajanaapureiden yhteistyötä keskinäisten kilpailujen lisäksi oli runsaasti, jopa niin, että urheilumies ja kunnallispoliitikko Pellervo Paulasto otti kantaa Urheilutaloasiaan Keskisuomalaisessa vuonna 1957:
”Petäjäveden kunnanvaltuuston vuoden 1956:n talousarvion käsittelyssä sattui uuden vuoden aattona huvittaviakin tapauksia. Urheilukenttämäärärahojen kohdalla kunnanhallituksen jäsen Eino Vehkala (skdl) ehdotti määrärahat poistettaviksi kokonaan. Myös Nyrölän urheiluhallin avustusmäärärahan kohdalla sattui pieni kömmähdys. Aug. Nurkkanen (sd) epäröi, onko tämä määräraha kovinkaan asiallinen, koska kuuleman mukaan petäjävetisistä siellä käy ainoastaan opettaja Huovila kotona käydessään. Toivo Rosala (sd) myös käytti puheenvuoron suhtautuen kielteisesti määrärahan myöntämiseen ja sanoi kannattavansa Nurkkasen ehdotusta. Valtuuston puheenjohtaja sanoi: – En huomannut, että olisi mitään ehdottanutkaan, niin ja kun Nurkkanen vielä itse todisti: – Etten ehdottanutkaan, meni Rosalan kannatus yhdeksi nauruksi. Toivo Naarala (ml) käytti vielä ”nasevasta nasevan puheenvuoron”, jolla hän kumosi Nurkkasen epäröinnin sanoen mm.: – Ylä-Kintaudelta saakka, yli 5 km:n etäisyydeltä käy toistakymmentä nuorta säännöllisesti harjoituksissa Nyrölän urheiluhallissa ja niitä käy myös muista suunnista, joten tämänlaiset väitteet eivät pidä paikkansa. Sen jälkeen määräraha hyväksyttiin yksimielisesti.”
Petäjäisiin liittymisen hyviä ja huonoja puolia Aaro Huovila pohti tähän tapaan toimittamassaan kirjassa Kylä Keski-Suomen katolla:
”Positiivista oli, että Naseva vapautui kaikista kirjallisista velvoitteista piiriä kohtaan ja samoin kovin rasittaviksi käyneistä kilpailumatkakuluista lukuun ottamatta pääseuran jäsenten välistä kilpailutoimintaa. Plussaa oli myös seuran jäsenten saamat rajattomat osallistumismahdollisuudet, mikäli vain värkeissä riitti varaa huipputason kilpailuihin ja edustusjoukkueisiin. Samoin kaikilla nasevalasilla oli mahdollisuudet osallistua kaikenlaisiin silloisten Petäjäisten varsin monipuolisiin ja laajahkoihin koulutusohjelmiin”.
Siitä huolimatta Naseva erosi Petäjäisistä 10.1.1979 vain seitsemän vuoden jälkeen. Toiminta oli päässyt hiipumaan ja sen katsottiin elpyvän parhaiten omin voimin.
Kintauden Urheilijat teki yhteistyötä KosPo:n kanssa
Petäjäisten alaosastoista kaksi oli syntynyt jonkin aiemman seuran tai toiminnan perustalle. Pengerjoella Sortavalan maalaiskunnan urheilijat ja Nyrölässä Naseva edelsivät Petäjäisiä. Kintaudella sen sijaan ukkoseura oli heti itse asialla. Petäjäiset perusti alaosaston Kintaudelle vuonna 1951. Osasto sai nimen Kintauden Urheilijat. Ensimmäinen puheenjohtaja oli Tapio Veijo.
Kintauden alueella toimi ennen Petäjäisiä Työväen Urheiluliiton TUL:n vuonna 1920 perustettu KosPo eli Koskensaaren Pojat, joka yhdessä Ala-Kintauden nuorisoseuran kanssa panosti paikalliseen urheiluelämään. Muun muassa oma urheilukenttä rakennettiin yhteisvoimin kanssa VR:n tontille 1950-luvun puolivälissä. Kunta tuki hanketta rahallisesti.
Petäjäiset ei Kintaudella tullut KosPo:n tilalle vaan rinnalle. Yksi merkittävä yhteishanke oli koulun tontille rakennettu luistinrata. Yhteisesti toteutettiin myös kylien välisiä kilpailuja sekä kesällä että talvella. Yhdessä oltiin myös luistinradan takana.
Kintaudella erittäin suosittuja urheilulajeja olivat suunnistus ja hiihto. Suunnistus oli luonnollinen valinta, sillä Petäjäisten vaikuttaja ja lehden ensimmäinen päätoimittaja Aaro Huovila oli myös Kintauden koulun opettaja.
Suunnistuksesta oli tullut oma lajinsa Petäjäisiin vuonna 1948. Kolme vuotta myöhemmin, Kintauden Urheilijoiden perustamisvuonna pidettiin ensimmäiset kylien väliset suunnistuskilpailut, joissa tietysti Kintaus oli mukana. Muut kyläkunnat olivat Kuivasmäki ja Nyrölä.
Alkuaikoina, ennen kuin Kintauden Aaro Huovila paneutui tehtävään, suunnistus Petäjäisissä pohjautui suojeluskunnan perinteisiin. Niinpä eräät tavat periytyivät suoraan sieltä ja herättivät hämmennystä, kunnes ongelma selvisi. Pellervo Paulasto oli ollut suojeluskunnan miehiä ja suunnistuskilpailuja organisoidessaan käytti sen menetelmiä, mutta unohti kertoa niistä suunnistajille. Taas kerran pojat etsivät epätoivoisesti rasteja sieltä, missä niitten olisi kartan mukaan pitänyt olla. Kilpailun jälkeen he tunnustivat Paulastolle, että yhtään rastia ei löytynyt.
Suojeluskuntalaiseen tapaan rastit oli piilotettu lähitienoille, kun normaalisti paikalla on näkyvästi rastilippu. Asianlaidan selvittyä alkoivat Petäjäistenkin suunnistajat pärjätä.
Helatorstaina vuonna 1961 Kintauden Urheilijat järjestivät, yhdessä muiden petäjäisten kanssa, kaikkien aikojen maantieviestin kymmenhenkisin joukkuein. Vastasyntynyt Petäjävesi-lehti pahoitteli palstoillaan, että vain yksi kyläkunta, Pengerjoki Kintauden lisäksi oli uskaltautunut kisaan.
Selostus oli kuin Paavo Noposella konsanaan. Kilpailu oli koko ajan äärimmäisen tiukka loppumetreille saakka, mikä näkyi myös Aaro Huovilan tekstissä: ” … Vielä muutama metri maaliin, mutta johtavan piikkarin nauha on auki, kompastus, kaatuminen ja voittajaksi tulee Pengerjoki. … Loppu oli dramaattinen, mutta jokainen tunsi nähneensä todellisen kilpailun, joka on säilyvä mielissä pitkiä aikoja. Ja jälleen kerran oli voitu todeta monimiehisten joukkueiden suorittaman viestin ihmeellinen voima, jolle on vaikea löytää vertaista.”
—
Kyläseurojen merkityksen ukkoseuralle voisi kiteyttää vaikkapa näihin Petäjäisten 30-vuotisjuhlassa toukokuussa 1964 Kintauden Urheilijoita edustaneen Aaro Huovilan sanoihin: ”Sattui kerran eräs vaari pienen ruiskun kanssa mukaan suuren tulipalon sammutukseen. Joku mukana olleista kehotti vaaria panemaan ruiskunsa pois, koska sillä ei ollut mitään vaikutusta. – Vai ei ole vaikutusta, tämä on paloöljyä”.
—
Kukkaron Kisa viihtyi urheilukentällä
Kukkaron Kisa perustettiin 27.3.1957 kunnioitettavan 70 kyläläisen voimin. Puheenjohtajaksi tuolloin valittiin Erkki Salonen ja sihteeriksi Margit Altti. Kylän urheilukenttä on ollut kolmessa eri paikassa. Viimeisen, nyt jo metsittyneen kentän tontin hankki kunta Kisan käyttöön noin puolen kilometrin päästä koululta Koskenpään suuntaan.
Timo Virtanen (s. 1951) pyöri poikasena ja nuorena miehenä paljon urheiluporukoissa. Onpa hän ollut Kisan puheenjohtajanakin. – Lentopalloa pelattiin innokkaasti heti alusta saakka, ensin koulun tontilla. Pesäpalloakin joku hurja ehdotti, mutta sitä eivät kyläläiset hyväksyneet.
Suunnistus oli meillä pitkälti leikkimielistä. Mutta lentopallossa pärjättiin välillä hyvin kylien välisissä otteluissa, pitkälti Jukka Raiskinmäen ansiosta. Tämä siirtyi sitten Petäjäisistä Herakoon ja pelasi lopulta maaottelujoukkueessa ja sitten ammattilaisena Kuopiossa, Virtanen kertoo.
Toisaalta naisten lentopallon puulaakiotteluissa Kukkaron naiset olivat lyömättömiä 1970-1980 -lukujen vaihteessa (Mikko Nislin, Henki, voima ja yhteisö, 2011).
Timo Virtanen muistaa, että pelkkä urheilu ei kukkaronkyläläisiä kiinnostanut. – Pidettiin pikkujouluja usein taloissa ja lopuksi tanssittiin levyjen tai nauhoitetun musiikin tahdissa. Tietokilpailuja järjestettiin ja kentällä heitettiin tikkaa tai ammuttiin kilpaa ilmakiväärillä. Jopa onkikilpailuihin ehdittiin.
Suunnistus yritti tuli kuvioon toden teolla, kun vuonna 1965 Erkki Eklund ja Keijo Loisa kävivät paikan päällä houkuttelemassa. Mutta ikään kuin leikkimieliseksi harrasteluksi se Virtasen mukaan kuitenkin jäi.
Kukkaron kylän kuuluisin urheilija löytyy yleisurheilusta. Saara Vilen edusti ensin Kukkaron kylän naapuriseuraa Koskenpään Kiriä ja keräsi jo siellä arvomitaleita, kuten SM-hopeaa naisten maastojuoksussa vuonna 1959.
Hän siirtyi vuonna 1960 Petäjäisiin ja toi mainetta seuralle jo samana vuonna. Hän voitti SM-kullan 800 metrin matkalla ja 3×100 metrin viestissä yhdessä Maija Kiurun ja Seija Neuvosen kanssa. Maaotteluedustuksia kertyi uran aikana kaikkiaan kuusi. Hän kilpaili maaotteluissa Ruotsissa, Norjassa ja Virossa voittaen neljästi hopeaa ja kahdesti pronssia. Vilen osallistui kerran myös Euroopan mestaruuskilpailuihin. Tämän seuran menestyneimmän juoksijan ennätys 800 metrillä on 2.12,7 ja 400 metrillä 62,0. (Mikko Nislin, Henki, voima ja yhteisö, 2011.)
Jos oli Saara Kukkaron kylän kirkkain tähti, hänen aviomiehensä oli vastaavasti paras urheilun tilastotieteilijä. – Hän tiesi kaikesta urheilusta kaiken, Virtanen toteaa.
Petäjäisten ajoittaisista piristämisyrityksistä huolimatta Kukkaron Kisan toiminta hiipui 1990-luvun alussa, mutta sitä ei lakkautettu. Viimeinen puheenjohtaja oli Veikko Järvinen, joka itse asiassa on Kukkaron Kisaan kuulunut, toistaiseksi ainoa maailmanmestari. Hän voitti elinsiirtopotilaiden kuulantyönnön maailmanmestaruuden 1990-luvulla.
Metsäkulman Yritys panosti myös painonnostoon
Kaunikkikankaan tasaiset hiekkamaastot loivat suuntaa metsäkulmaisten urheiluharrastukselle. Siellä yleisurheiltiin, suunnistettiin, pelattiin lentopalloa ja hiihdettiin niin omaksi iloksi kuin kilpailuhengessäkin. Erikoisena lajina Petäjäveden muihin kyläkuntiin verrattuna Metsäkulman Hakamaalla ja myöhemmin koululla alettiin nostella painoja, menestyksellä.
Petäjäisten kyläseura Metsäkulman Yritys perustettiin tältä monipuoliselta pohjalta 1950-luvun alussa. Jotain ansiota hiihdon suurelle suosiolle ja jopa koko seuran perustamiselle lienee kylän omalla pojalla Vitkalan Kalle Koskisella, joka oli niittänyt kilpailumenestystä jo suojeluskunta-ajoilta lähtien. Koskinen oli myös tunnettu suksentekijä ja Yrityksen perustajajäsen. Myöhemmin taiteilijana tunnetuksi tullut Veikko Hirvimäki puolestaan oli lupaava korkeushyppääjä.
Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen Metsäkulman Yritys sai uuden alun vuonna 1963. Herättäjä oli Metsäkulman koulun uusi opettaja Antero Leppänen ja omalta osaltaan myös innokkaat painonnostajapojat.
Lajivalikoima monipuolistui yhä ja koulusta tuli urheiluseurankin tukikohta. Toiminta loppui 1970-luvun puolivälissä.
Erikoista toiminnassa oli se, että mukana oli myös korpilahtelaisia kunnan rajan takaa.
Yksi Metsäkulman mielenkiintoisimmista urheilijoista 1950- ja 1960-luvulla oli Alpo Pekka Salminen, näkövammainen sinnittelijä, jonka urheiluharrastus päättyi nelikymppisenä täydelliseen sokeuteen. Alpo Pekan tarina on oiva esimerkki siitä, että urheilu ei ole koskaan ollut vain superyksilöiden etuoikeus, vaan kuuluu meille kaikille, eikä aina tarvitse tuekseen mitään eritysseuraa. Alpo Pekka onkin todennut saaneensa omalta seuralta aina täyden tuen ja kannustuksen.
Reijo Niemelä haastatteli Alpo Pekkaa Piesalankylän kynnäällä kotioloissa vain vähän ennen tämän kuolemaa vuonna 2010.Alpo Pekan urheilu-ura käynnistyi vasta 24-vuotiaana. Kaikki helpottui, kun Petäjävedelle saatiin oma urheilukenttä vuonna 1955. Maastojuoksuista vähitellen luovuttiin, ja tilalle tuli näkövammaisellekin sopiva ratajuoksu.
Ensimmäiset piikkarinsa hän osti Virtasen Pyöräliikkeestä, kuten moni muukin urheilijapoika Petäjävedellä. Olihan saatu uusi urheilukenttä, joten välineiden oli oltava miestä myöten.
Kirkonkylän urheilukenttä oli 1960-luvullakin vielä erittäin suosittu. Jopa viikkoharjoittelua kävi seuraamassa iso joukko katsojia. Seuran aktiivit Eero Valkeajärvi, Keijo Loisa, Toivo Virtanen ja Jaakko Takala onnistuivat kerran houkuttelemaan Alpo Pekan juoksemaan 12 suunnistajaa vastaan. – Arvelivat varmaan suunnistajien vievän minusta voiton. Sanoivat vielä, että vedä sinä Pekka. Kun kerran pyysivät, niin minähän vedin maaliin saakka.
Toisella kerralla Alpo Pekka houkuteltiin kirittämään Vilénin Saaraa. Hänellä oli alla tuo kevyt keskiviikkotreeninsä: 10 kertaa 1000 metriä. Taas kävi niin, että Alpo Pekka ei suostunut päästämän kilpakumppania ohitseen.
Uppiniskaista jänistä tapaukset huvittivat suuresti vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.
Ylä-Kintauden Yrittävä oli osa kyläkulttuuria
Ylä-Kintauden Yrittävä perustettiin vuonna 1956. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Antti Haarala. Samassa kokouksessa Petäjäiset loi kyläseuroille ensimmäiset mallisäännöt.
Perustamisvuonna 1956 saatiin lentopallo piirin lajien joukkoon, tosin ensin koripallon kanssa samaan jaostoon. Kun Ylä-Kintaudelle 1950-luvun loppupuolella saatiin urheilukenttä, syttyi myös siellä heti innostus uuteen suosikkilajiin lentopalloon.
Kunnan myötävaikutuksella järjestettiin kyläkuntien ja kyläosastojen välisiä otteluita myös lentopallossa. Huippumenestystä Ylä-Kintaudelle ei niistä kovin usein herunut Petäjävesi-lehden uutisten perusteella. Kyläseuroista yleensä parhaita olivat Kuivasmäki, Kintaus ja Metsäkulma.
Jukka Ohra-Aho muistelee, että parhaimmillaan kuitenkin pelattiin lentopalloa jopa piirisarjassa. Samoin muissa lajeissa järjestettiin piiritason kilpailuja.
Yksilöurheilussa Ylä-Kintaudella menestystä keräsi 800 ja 1500 metrin juoksija Reijo Sipinen. Hän kävi muun muassa Saarijärven Juhannuskisoissa.
Ylä-Kintaus ei ole niinkään ollut tunnettu urheilumenestyksestä, vaan pikemminkin kulttuurista ja poikkeuksellisen aktiivisesta kylätoiminnasta. Mutta nekin ovat tavalla tai toisella ulottaneet lonkeronsa urheiluun. Ylä-Kintaus on laajalti kuuluisa muun muassa raittiusseuran kulttuurikilpailuistaan, Ohra-ahon taiteilijasuvusta ja Kylätalon taideleireistä. Raittiusyhdistys Heräte oli perustettu Ylä-Kintaudelle vuonna 1925. Jo ennen Yrittävän syntyä raittiusseura käynnisti Kapusta-hiihdot opettaja Seija Lahtisen ideoimana. Joukkueita oli neljä, Maantienvarsi, Lillukanperä, Rantakylä ja Järventaus, Jukka Ohra-aho kertoo. Kilpailu ei ollut tosikkomaista, sillä esimerkiksi naiset hiihtivät pitkät hameet päällään. Palkinnoksi saatiin kauhat eli kapustat. Yrittävä lähti mukaan järjestelyihin 1950-luvun lopulla.
Jos Ylä-Kintaus ei huippu-urheilijoita tuottanutkaan, kasvoi siellä maineikas urheilutoimittaja. Ari Pusa on tehnyt elämäntyönsä Helsingin Sanomien urheilutoimittajana, kirjoittanut ainakin kaksi kirjaa, Immo Kuutsasta sekä toisen Tommi Mäkisestä. Hän itse on harrastanut golfia ja koripalloa.
Ylämäen koulu ja Ylä-Kintauden kylätalo ovat olleet niin Yrittävän kuin kylän muunkin seuratoiminnan tukikohtia. Yrittävän urheilukentästä tehtiin tämän vuosituhannen alussa asuntoalue, jolla houkuteltiin kylälle uusia asukkaita. Jukka ja Reino Ohra-ahon kentälle vuonna 1961 rakentama välinevarasto sai väistyä.
Yrittävä ei toimi enää, Heräte sen sijaan kyllä.
Petäjävesi-lehti: Liikaa urheilua vai liian vähän?
Petäjäisten kustantaman Petäjävesi-lehden ensimmäinen päätoimittaja Aaro Huovila oli intohimoinen suunnistaja ja muutenkin kaikin puolin urheilumies. Kun lehden omisti urheiluseura ja sen ruorissa oli urheilumies, urheilu myös näkyi sisällössä – jopa liian kanssa eräät lukijat kritisoivat. Toisaalta myös avustajakunta, jota oli alkuvuosina runsaasti, muodostui lähinnä petäjäisistä, joten urheilun osuutta ei voinut välttää. Silti jo syyskuussa 1961 Petäjäisten johtokunta päätti ”…säilyttää ja edelleen kehittää nyt kokeiltavana ollutta lehden puolueetonta pitäjälehtiluonnetta.” Urheilun runsaus oli näin ollen pantu merkille jo omassakin piirissä ja lehden sisältöä haluttiin monipuolistaa.
Siitä huolimatta ensimmäisen ilmestymisvuoden lopussa Aaro Huovila toi julki pettymyksensä siihen, että lehti ei ollut pystynyt täyttämään nimenomaan urheiluväen toiveita. Lehtihän oli perustettu pitkälti urheiluseuran tiedottamisen tarpeisiin, vaikkakin kotiseutulehden nimellä. Ja aito kotiseutulehti se olikin, joskin urheilu-uutisilla ja kilpailutuloksilla kuorrutettu. Silti urheilumiehistä koostuvaa toimituskuntaa tilanne suretti. Huovila kirjoitti vuoden viimeisessä pääkirjoituksessaan eräänlaisena ensimmäisen vuoden tilinpäätöksenä 5.12.1961:
”Eräänä vaikeutena toimituskunnan työssä ovat olleet urheiluasiat ja niihin liittyvät uutiset. Vuoden alussa tuntui, että urheiluseuran ylläpitämässä lehdessä olisi mahdollisuuksia melkoisen voimakkaasti tulos- ym. tiedotuksin tukea seuran toimintaa, mutta siinä suhteessa kokemus ei ole täysin täyttänyt toivomuksia, ja syy – tilanpuute. Nykyajan urheilutoiminta on muodostunut niin vilkkaaksi ja monipuoliseksi, että sen palstatilanteen tyydyttämiseksi ei olisi nähtävästi riittänyt lehtemme kokonaisuudessaankaan. ”
Hän tunnusti, että urheilujuttuja ja tuloksia oli karsittu kovalla kädellä jopa siinä määrin, että toimituskunta itsekin tunsi katkeruutta kompromissien keskellä. Näin jälkipolvien näkökulmasta huoli oli turha. Aiemmin mainitun, 5.12.1961 ilmestyneen lehden kahdeksasta sivusta kaksi oli puhtaasti urheiluun liittyvää aineistoa. Tosin tuloslistat puuttuivat poikkeuksellisesti lähes kokonaan – siinäkö lienee syy tekijöiden senhetkiseen apeaan mielialaan.
Hurjimmillaan tai parhaimmillaan urheilu-uutisia ensimmäisen ilmestymisvuoden aikana oli lähes puolet sisällöstä.
Urheilullista sisältöä kannattaa arvioida sen kautta, että urheilulla oli 1960-luvulla erittäin suuri merkitys petäjävetisten elämässä. Petäjäisiin kuului suurimmillaan 1020 jäsentä vuonna 1962, ja alajaostoja oli yhteensä seitsemän: Kukkarolla, Kuivasmäessä, Pengerjoella, Metsäkulmalla, Ylä-Kintaudella, Nyrölässä ja Kintaudella. Muita urheiluseuroja 1960-luvulla olivat Koskensaaren Pojat, Moottorikerho (myöh. Petäjäveden Urheiluautoilijat) ja Petäjäveden naisvoimistelijat. Hevosystäväinseura vastasi hevosurheilun tiedottamisesta. Myös kaikkien näiden seurojen toiminnasta uutisoitiin sen verran mallikkaasti, ettei valituksia tullut ainakaan lehden palstoille saakka. Alkuvuosina urheilu-uutisia ja -aiheita hehkutettiin ihan Noposen malliin. Vuosien mittaan into hieman laantui ja siirryttiin noudattamaan yleistä paikallislehtilinjaa.
Päätoimittaja Huovila oli päässyt vähäisten urheilu-uutisten aiheuttamasta pettymyksestä ja 17.4.1962 hän uskalsi jo hehkuttaa, kuinka lehden ensimmäistä vuosikertaa tutkiessaan tunsi hartautta.
”… jokaiselta aukeamalta henkii tavalla taikka toisella vastaan elävää kotiseudun historiaa. Tätä taustaa ajatellen löytyy kotiseutulehden eräs tärkeimmistä tehtävistä ehkä juuri historiallisten muistojen tallettajana. Aikanaan tapahtumat ovat ehkä pieniä ja tavallisia, mutta aikojen kuluessa niiden ympärille kasvaa muistojen verho, joka myöhemmin miellyttää ja lämmittää”.
Siinä hän niputti yhteen niin urheilu-uutiset kuin muutkin, kaikki yhtä tärkeitä niin silloisille kuin nykyisillekin lukijoille.
– Inkeri Niiles
-
-
Jaakko Simonaho oli Kuivasmäen Kipinän urheiluelämän sielu.
-
Neuvosen sisarukset olivat innokkaita ja myös menestyneitä urheilijoita Pengerjoella. Tässä Kyösti Neuvonen on kiskaissut komeasti rautaa ylös.
-
Kintauden Urheilijat ja Koskensaaren Pojat tekivät esimerkillistä yhteistyötä niin talvi- kuin kesälajeissakin.
-
Nyrölän Nasevan vuosikokous vuonna 1965.
-
-
Saara Vilen oli niin Kukkaron Kisan kuin koko Petäjäistenkin tähti.
-
Alpo Pekka Salminen näytti esimerkkiä siitä, miten näkövammainenkin pärjää elämässä ja urheilussa.
-
Kuva vuosikokouksesta.
-
Metsäkulman Yrityksen tyttöjä lähdössä kilpaladulle Ylämäen koulun maastossa. Lähettäjänä Metsäkulman koulun opettaja Antero Leppänen, joka ansiokkaasti valmensi myös painonnostajia.
-
Hauska pilapiirros kyläkuntien urheilukentistä Petäjävesi-lehdessä 1964: ”On tästä Kuivasmäen urheilukentästä jotain hyötyäkin, nääs korjaan aina vuoden heinät tästä.”
-
-
Sidottuja Petäjävesi-lehden vuosikertoja on teetetty joka vuosi Petäjäveden kirjastolle. Kuvassa kirjanippu Ahti Liljan sylissä ja lahjoitusta vastaanottamassa kirjaston puolesta S. Peltonen.
