Pentti ja Pekka Lindholm vuonna 1956. (Kuva: Pentti Valkeajärven arkisto)

 

 

Pekka Lindholm: Muistoja seuran alkuvuosilta

 

Albert Camus, kirjallisuuden Nobel-palkinnon saaja on sanonut: ”Kaikki, minkä olen oppinut filosofiasta ja moraalista, olen oppinut sen jalkapallokentältä.” Moni nuori on saanut Petäjäveden Petäjäisten urheilutoiminnasta opit ja mahtavat elämän eväät, vaikka yli kaksikymmentä vuotta toimittiin ilman urheilukenttää. Olen yksi heistä ja eväät ovat kantaneet tähän päivään ja elettyinä vuosina on lähihistoria antanut selityksiä moniin mieleen painuneisiin tapahtumiin.

Arjessa nuori ei tajua sitä, mitä kahdeksankymppisenä näkee takanaan horisontissa. Nyt ymmärtää elämän tärkeät ja oleelliset asiat.

 

Miten sain kipinän

 

Nyt sen osaan sanoa. Sota oli päättynyt. Olin neljävuotias ja sidottu kaulaliinalla potkukelkkaan. Siskot veivät minut seurojentalon portaiden lähelle. Siinä oli paljon ihmisiä suksien kanssa ja ilman. Oli lepattavaa kangasta, siinä värillisiä kirjaimia, eri väriä puseroissa ja hiihtomyssyissä. Kuului kovaäänisestä musiikkia, Lassi Utsjoen Tuulia varmaan.

Portaiden edestä oli ylämäkeen lähtö, sinne hiihtäjiä säntäsi matkaan. Siitä se alkoi, mitä pienen silmä näki ja korva kuuli. Ääni- ja väriefektit ovat pysyneet mielessä jo 75 vuotta. Kaikki oli erikoista ja muistiinpainuvaa – sellaista, joka synnytti mielenkiinnon uusiin asioihin.

Kolmosen latu kulki aseman editse, hakamaan rajalinjaa, Kettulan pirtin ja navetan välistä. Pellolla oli oksia, joissa värillistä kreppipaperinauhoja, joita tuuli puhalsi hangen suuntaiseksi. Latua pyyhälsi hiihtäjiä kovaa vauhtia. Oli ihmettelemistä. Heräsi kysymyksiä ja mielenkiinnosta piti päästä lyhyillä suksilla taapertamaan perään, mihin latu johtaa. Olin jo seitsemän tai kahdeksan. Eräänä sunnuntai aamuna riihen nurkalle oli ilmestynyt kreppipaperista neliönmuotoinen kehä ja puussa lappu; rasti 1. riihi, suunta ja matka johonkin, kohti Halkokangasta. Tämäkin on urheilua, oijustusta, asiasta piti ottaa heti selvä.

Seurojentalolle, siellä aina tapahtuu. Hakatun aukon, tulevan urheilukentän laidassa oli, joukko sodankäyneitä miehiä. Metsä rytisi, kun he säntäsivät matkaan. Pakkashöyryä puhaltaen miehiä tuli huohottaen maaliin. Perässä tulija läimäytti kämmenellä kaveria kunnolla selkään, olit parempi. Olin keskellä Petäjäisten toimintaa. Minuun oli tarttunut lopullisesti elämän läpi kestävä urheilukipinä ja kiintymys omaan urheiluseuraan.

Parin vuoden kuluttua menin jo omin suksin seurojentalolle. Asiantuntemukseni kasvoi kun kuuntelin miten Kurkisen pojat, Koveron Kalervo ja Hiiliahon pojat väittelivät kumpi on parempaa suksivoidetta Kiva vai Teho. Kiva on suksivoidetta, Teho on saapasrasvaa.

 

Mikä heitä innoitti

 

Eero Valkeajärvi, Otto Nurmi ja Pauli Niemi olivat lähinaapureita. Pauli Niemi asui Salmen talossa, jossa Petäjäisen perustava kokous pidettiin. Etäämmältä tunsin Lailion Taunon, Virtasen Toivon, Lampisen Erkin, Simonahon Jaakon, Piensuon Veikon, Peltokallion ja Kivimäen pojat. Kauppisen Pauli oli sähköttäjä ja asui VR:n talossa. Ala-Kokkilan Kustaa oli poliisi Kuortaneelta ja hän huusi pois raralta.

Kuivasmäen, Kintauden ja Metsäkulman suunnalta oli sodankäyneitä miehiä, urheilijoita ja toimitsijoita, joita minulle ei kukaan esitellyt. Eikä se kuulunut asiaan. Olin pojan nappula, joka hiihti, hyppi ja juoksi. Joku vuosi myöhemmin tulivat Takalan Jaakko ja suunnistustoiminnan käynnistäneet Keijo Loisa, Tauno Kuoppala, Nurmen Martti ja Pitkäsen Arvi, veturi-Ville.

Hiihtoa talvella, maastojuoksua keväällä Halkokankaalla ja Kaunikkikankaalla. Seurojentalon pihassa hyppyjä ja heittoja. Kuntalan kohdalla maantiellä juostiin pikamatkoja. Raakaa oli paljain jaloin juoksu tiellä, kun kesällä ajettiin jätelipeää maantien sorapinnalle, karkeaa ja kovaa, mutta miesten piikkarien rouske oli ilo korvalle.

Nämä miehet järjestivät meille harjoituksia ja kilpailuja viikosta viikkoon läpi vuoden. Hiihtokaudesta siirryttiin, maastojuoksuun, siitä yleisurheiluun, syksyllä ja kevättalvella järjestettiin vauhdittomia hyppyjä seurojentalolla. Tämä ryhmä ohjasi meitä 1940-50-luvulla syntyneitä urheilun pariin. Tietoisesti tai tietämättä siihen sisältyi myös kasvatusta, arvokkaita elämänohjeita.

Mikä heitä innoitti, eivät he sitä miettineet. Lasten ja nuorten ajatus ei sitä vielä ymmärtänyt. Nyt kun muistelee menneitä, avautuu minulle heidän eletty nuoruutensa. He olivat sodankäyneitä miehiä, jotka ollessaan elämänsä tuloskunnossa, joutuivat puolustamaan tätä maata. Nyt tunnen voimakkaasti, miten he halusivat tarjota meille nuorille sitä toimintaa, jota he eivät itse saaneet sodan vuoksi kokea.

Sodan jälkeen Pappilan tanhuvilla pidettiin keväällä 1946 maastojuoksun piirinmestaruuskisat. Lapselle jäi lähtemättömästi ja voimakkaasti mieleen lähtöviivalla seisovista ja maaliin saapuvista juoksijoista käsi-invalidit, miesten jaloissa ja kasvoissa olevat arvet. Syytä ja merkitystä ei lapsi tajunnut.

Kiitos Petäjäisten sotaveteraanit. Suurin osa heistä on jo iltahuudon kuulleet. Kaikkia teitä en nimeltä muista. Kiitos, että järjestitte meille harjoituksia ja kisoja.

 

Urheilukentän syntyhistoria

 

Urheilukenttä oli ollut käytössä yli viisi vuotta. Miehet keskustelivat urheilukentästä ja sen merkityksestä. Olin korvana vieressä. Silloinen seuran puheenjohtaja Eero Valkeajärvi totesi: – Tätä kenttää ei tässä olisi, jos pieni porukka ei olisi hoitanut asiaa. Nurmen Otto, Peltokallion Pekka ja uskallan lukea porukkaan itsenikin.

Paikka oli Kuntalan pohjoispuolella seurakunnan omistama suhteellisen tasainen alue. Seurakunta oli ratkaisevassa asemassa kenttäalueen suhteen. Pekka Peltokallio hoiti isänsä kirkkoherra Jussi Peltokallion myötämieliseksi asialle ja hän osaltaan seurakunnan hallinnon.

Puusto hakattiin alueelta todennäköisesti talvella 1946. Puustoa hakkaamassa olivat muun muassa Auvisen veljekset Soinista. He olivat kortteeria Kettulassa. Lauantaisin veljekset nostivat röykkiön tehopakkauksia pirtin pöydälle. Isäni laski veljesten hakkuumääriä tehopakkauksista ja sanoi: – Onpa petoja hakkuumiehiä!

Tuli kesä, sodan käyneet miehet saivat näyttää osaamistaan. Eräänä kesäisenä arki-iltana oli kantojen raivaustalkoot. Seppä Mäkisen talon viereisessä metsässä oli jonkin aikaa tykkejä, muuta sotatarviketta ja jossain varastossa runsaasti räjähteitä. Kotimäeltä seurasin näytelmää: jatkuvaa varoitushuutoa, jymähdyksiä muutaman minuutin välein ja korkeuksiin nousevia kantoja hitaasti leijaillen kuin varikset. Ei raivaus kauaa kestänyt, ennen iltauutisia kaikki oli selvää. Näytös jäi lähtemättömästi mieleeni.

Vuosia sitten kysyin Lailion Taunolta, muistiko hän tarkemmin, miten urheilukentän kantojen ampuminen tapahtui.

– Tottahan muistan, kun olin itse paikalla. Aukon keskivaiheella oli järeä kanto. Varmuuden vuoksi laitoin kannon alle tupla-annoksen ja minusta tietämättä Maunulan Erkki latasi vielä yhden annoksen lisää. Turvasyistä kaikki lataukset sytytettiin yhtä aikaa.

Tuo jättikanto nousi korkeuksiin ja putosi Keskimaan katolle. Etäisyyttä urheilukentän keskeltä Keskimaalle on 570 metriä. En muista, että kentän reunamilla olisi ollut koskaan kantokasoja.

– Saimmehan näyttää kotiseudulle, mitä sota oli meille opettanut ja nauttien me sen teimme, Lailio kertoi.

Puuhamiehet ovat olleet aikaansa seuraavia. 1950-luvun alussa ryhdyttiin Veikkauksen tuotosta rahoittamaan kuntien ja kylien urheilukenttiä. Se kuului tärkeänä osana jälleenrakennuskauteen.

Niin myös Petäjäisten kenttä rahoitettiin veikkausvoittovaroilla. Varmaan talkootöitä tehtiin paljon – minkälaista, se on minulla arvailujen ja päättelyiden varassa.

Alkuvuodet alue oli savista ja kivistä tannerta, sateella jalka upposi syvälle liejuun. Jotkut miehet olivat raivanneet ja tasoittaneet kentän eteläpäähän pienen alueen. Siinä Turpan Keiju piti tytöille ja pojille pesäpalloharjoituksia. Viiden vuoden jälkeen alue oli kokonaan raivattu kivistä. Petäjäiset pelasivat perussarjassa pesäpalloa ja TUL:n seura Kohina jalkapalloa. Vuonna 1955 oli kentän vihkijäiskilpailut. Palkintopöydässä oli näyttävä ja arvokas kunniapalkinto.

Huippuja oli kuulantyöntäjä Loimaan Jankon Reijo Koivisto, hän oli viikkoa aikaisemmin ottanut Suomen ennätyksen Sulo Bärlundilta. Koivisto oli työntänyt 16.23. Toinen huippu oli JKU:n Toivo Hyytiäinen, olympiapronssia Helsingissä ottanut keihäänheittäjä. Meitä oli paljon pikkupoikia seuraamassa Hyytiäisen lämmittelyä. Kunniapalkinnon parhaasta tuloksesta kymmenottelun pistetaulukon mukaan sai Reijo Koivisto.

Seuraavina vuosinakin pidettiin kansalliset kisat ja mukana olivat useana vuotena Kolhon kiekonheittäjä Pentti Repo ja Jämsänkosken Ilveksen kolmiloikkaaja Matti Kekkonen.

Lähtemättömästi on jäänyt mieleen 16-vuotiaiden 18-0 tappio jalkapallossa Keuruun Pallolle. Heidän maalivahti piruili meille. Nousi yläriman päälle ja istui siinä koko ottelun ajan.

Myöhemmin kenttä on siirtynyt kunnalle. Silloin en enää seurannut asioita paikan päällä Petäjävedellä.

 

Eero Valkeajärvi – innostava seurajohtaja

 

Eero Kaleva Valkeajärvi on eittämättä seuran alkuvuosien merkittävin toimija puheenjohtajana, kykyjen etsijänä ja tuon ajan ilmaisua käyttäen useiden lajien neuvojana. Eero Valkeajärvi oli 13 vuoden ajan Petäjäisen puheenjohtaja 1940-60-luvuilla. Valkeajärvi jäi 1960- puheenjohtajan tehtävästä sivuun sydänsairauden vuoksi. Hän käytti kaikki voimansa siviili- ja seuratyöhön. Neljän vuoden jälkeen hän otti jälleen seuran puheenjohtajan tehtävät ja hoiti ne kuolemaansa,1966 saakka.

Valkeajärvi oli Tampereen kaupungin polttoainetoimiston puunhankkija. Hän osti halkoja Petäjävedeltä ja lähialueilta muistakin kunnista. Puut ajettiin asemalle ja lastattiin rautatievaunuihin. Tampereen kaupunki siirtyi 1960 alkuvuosina öljyyn ja puiden osto päättyi 1962.
Itse hän kertoi minulle, että ensin tehtiin halkokaupat isännän kanssa ja sitten puhutteli talon nuoret. Keskustelimme urheilusta ja houkuttelin heidät urheilukentälle.

– Tulkaa harjoituksiin, niin katsotaan, mikä on sinun lajisi. 300 metrin aidat on laji, jossa helpoiten saa C-luokan tuloksen. Jos joskus saavutat A-luokan tuloksen, saat Virtasen Toivolta piikkarit.

Eero Valkeajärven unelma oli päästä yleisurheilun seuraluokittelussa mestariluokkaan. En muista saavutettiinko mestariluokkaa koskaan. Seuran arkisto tai liiton tilastoista sen voisi selvittää. Sen muistan, että vuodesta toiseen 1950-60-luvulla seura oli A-luokassa.

Halonosto-kykyjenetsimismatkoilla hän sai nuoria kentälle. Monet heistä kohosi ikäluokassaan Suomen parhaimmistoon ja mitalisijoille. Moni nuori palkittiin Toivo Virtasen piikkareilla.

Valkeajärven onnistumisesta kertoo se, että nuoria tuli urheiluun mukaan joka puolelta pitäjää ja Petäjäisillä oli monta kyläosastoa. Tiistai-iltaisin Eero piti tytöille ja pojille harjoituksia. Mukana oli aina muitakin seuran puuhamiestä. Ohjelmassa oli 60 metrin juoksu, isommilla tytöillä ja pojilla 100 metrin. Hypyt vaihtelivat: pituus, korkeus ja kolmiloikka. Heitoista meillä pienimmillä oli aina kuula.

Eero Valkeajärvi toimi lähettäjänä pitäen nenäliinaa ylhäällä. – Paikoillenne – valmiit – hep!

Ajanottajille nenäliina putosi jonkin verran myöhemmin riippuen siitä, miten aikaa piti parantaa. Valkeajärvi osasi motivoida meitä. Paraniko tulokset urheilemalla vaiko Eeron omintakeisella lähetystavalla, sillä ei ole enää merkitystä.

Vielä 1950-luvun alussa seuralla oli niukasti urheiluvälineitä, ehkä muutama pesäpallo ja maila. Seuralle oli hankittu jalkapallo, siitä me pojat olimme haaveilleet. Jalkapalloa säilytettiin Valkeajärvellä. Ja olimme etuoikeutettuja pallon käyttäjiä ja monesti pelasimme Valkeajärven Pentin kanssa Kettulan pihassa. Usein poikia oli enemmänkin. Kun Keijo Loisa tuli kunnan nuoriso- ja urheiluohjaajaksi, hänen myötään urheiluvälineistä ei ollut enää pulaa.

Seuralle hankittiin varoja 1950-luvun loppupuoliskolla kulottamalla. Meitä nuoria haastettiin mukaan 15-16 -ikäisinä.

Muistan erään kulotuksen Kukkaron kylällä. Menimme autoilla. Meitä lienee ollut 20-25 henkeä aikuisia ja poikasia. Tauno Kuoppala oli kulotuksen johtajana. Jossain vaiheessa kulo ryöstäytyi ja meillä oli totiset paikat. Kansa sanoo: ”Pohjatuuli menee akkansa viereen maata.” Niinpä tuuli laantui ja kulo rauhoittui, siellä täällä kannot ja kusiaispesät lykkäsivät vielä savua. Yksi toisensa jälkeen kavereita valui työmaalta pois, aivan ilmoitusasiana.

Muistan ikuisesti Eero Valkeajärven pettyneen ilmeen, kun miehet selittivät kotiinlähtösyitään. – Tämä on niin iso alue, ettei tätä voi jättää yhden miehen vartioitavaksi.

Kaikki katsoivat varpaitaan, kukaan ei Eeroa silmiin. Joku miehistä ilmoitti, että minä tulen aamulla kuuteen mennessä vapauttamaan sinut. Sitten kaikki poistuivat vaitonaisina.

Olin 15- tai 16-vuotias ja opin, mitä on johtajan vastuu; silmiä kirveli, oli jano ja väsy, enkä voi vieläkään unohtaa omaa heikkouttani ja Eeron jäämistä yksin keväiseen yöhön kiertämään kuloalueen reunoja.

Vielä elämänsä viimeisenä iltana Eero Valkeajärvi oli mukana urheiluharjoituksissa. Aamulla heti herättyään hän soitti seuran lahjakkaalle nuorelle Pauli Reinalle. Hän oli edellisiltana juossut Turussa merkittävissä kisoissa ja Eero halusi tietää tuloksen, mutta nuori kilpailija nukkui vielä. Myöhemmin Pauli soitti, mutta Eero oli menehtynyt sydänkohtaukseen.

 

Metsäyhtiöt tukivat seuran urheilua

 

Kansallisen tason kisoja pidettiin enimmäkseen vain sunnuntaisin. Lauantait olivat työpäiviä. Kesäisin järjestettiin piirikunnallisia valoisina kesäiltoinakin. Petäjävedellä toimivilla metsäyhtiöillä oli sodan jälkeisinä vuosina suuri merkitys Petäjäisten urheilutoimintaan. Yhtyneiden Paperitehtaiden ja Serlachiuksen piiripäälliköt kuuluivat yleensä hiihtojaostoon ja antoivat autokyytiä Petäjäisten urheilijoille. Melkeinpä voisi sanoa, että Juuso Waldenin urheiluhenkisyys ylti Petäjävedelle saakka.

Merkittävästi seuran urheilijat saivat autokyytiä Tampereen kaupungin polttoainetoimistolta. Kun kaupungin ilmoittama halkomäärä oli ostettu ja toimitettu ajallaan Tampereelle, yhtiön auto oli hankintamiehen Eero Valkeajärven hyvän tahtoisella suostumuksella ja Eeron toimiessa itse kuskina, Petäjäisen urheilijoita palvelemassa. Ensiksi 1940-50-lukujen vaihteessa Eerolla oli Vauxhall ja pisimpään 1950-luvulla yhtiön pikku mosse.

Tauno Laitiselta saatiin kuljetuspalveluja sopuhintaan. Kuorma-auton lavalle oli asennettu puupenkit ja vanerista sadekatos.

 

Lopputervehdys

 

Olen tehnyt elämäntyöni kuntien palveluksessa ja vuosien opetus on, että menestyvällä kunnalla on paljon kuntalaisia yhdistäviä ja vähän erottavia asioita. Petäjäiset ja Petäjävesi-lehti ovat olleet vuosikymmeniä kuntalaisia yhdistävä tekijä. Olkoon se sitä myös tulevina vuosikymmeninä!

 

– Pekka Lindholm