Hyvän kirjallisuuden ja elävän maaseudun ystävä Markku Koskinen lehmien ympäröimänä keväisellä reissullaan Pohjois-Karjalassa.
Koskinen kertoo pienen ihmisen tarinalla yhteiskunnasta
”Minä en puhu paskaa. Minä kirjoitan.”
Näin alkaa Petäjäveden oman kynäniekan Markku Koskisen, 54, ensimmäinen romaani Lehmänhännänleikkaaja.
Se on kehitystarina Uljas-nimisestä pojasta ja hänen perheestään Turnus-nimisessä kylässä. Kirjassa eletään niukkaa ja vaatimatonta elämää 70-luvun maaseudulla. Vuokramökki Nöpölä on niin kylmä, että sitä kutsutaan jääkaapiksi.
Poika haluaa tulla lehmänhännänleikkaajaksi. – Lehmänhännän leikkaaminen on assosiaatio vapauteen ja menneestä irrottautumiseen, Koskinen miettii.
”Elintaso laskee lehmänhännän tavoin, Maijalla oli tapana todeta pojalleen lypsäessään laihoja utareita.”
Koko tarina syntyy yhdestä lauseesta
Koskinen painottaa, ettei teos ole omaelämäkerrallinen, mutta koko tarina sai kyllä alkunsa Koskisen oman isän lausahduksesta, jossa sanoi taloa kylmäksi kuin jääkaappi. – Mietin millaista olisi asua niin ankeissa oloissa ja siitä se lähti, yhdestä lauseesta, johon kiteytyy tämän perheen elämä. Aikaisemmin ongelmat ehkä muutenkin korostuivat, mutta ihmiset olivat lähempänä toisiaan kuin nykyään.
Teksti soljuu niin, että lukija unohtaa lukevansa tutun miehen kirjoittamaa tarinaa. Kirjan pikkukylä ihmisineen ja erikoisine persoonallisuuksineen taas voisi olla mikä tahansa suomalainen kylä, vaikka se onkin Koskisen mielikuvitusta. – Tarkoituksella mukana ei ole Petäjävettä, vaikka varmasti tutulta tuntuu.
Uljas ja muut herkulliset henkilöhahmot tulevat tutuiksi ilman lukijalle osoittelua ja selittelyä. Koskinen on upea ja rikasta kieltä käyttävä tarinankertoja, joka näkee myös ihmisten omituisuuksien taakse ja käsittelee kipeitäkin asioita huumorilla ja lempeästi hymyillen.
Samalla hän kuvaa suomalaista yhteiskuntaa, pienen ihmisen kautta.
Ja toki elämänmakuun kuuluu väliin roisikin kielenkäyttö. – Kirjoittaessani olen vain oma itseni, Koskinen puolustelee paikoin villiäkin kieltään.
Mutta aina – ahdingosta huolimatta – tarinassa on toivoa ja nousukautta kohti mennään.
”Hammasta ja flanellipaidan kaulusta purren Uljas selvisi jotenkin läpi kurjuuden ja pilkan.”
– Minua inspiroivat ihmiset ja heidän luonteensa. Seuraan ihmisiä koko ajan, myös työssäni kaupassa. Ja siinä sitä kuule paljon näkeekin. Kun jään eläkkeelle, voisin tehdä kaupan alastakin kirjan, Koskinen virnistää. Ennen kauppaa hän on tehnyt puu- ja metallisepän, sekä tie- ja vesirakentamisen töitä.
Varpaat hiekassa Metsäkulmalla
70-luku, jolloin Koskinen on itsekin elänyt lapsuutensa, oli kirjaan luonteva valinta. – Oma lapsuus oli onnellista, muistikuvieni mukaan varpaat oli hiekassa ja aurinko paistoi koko ajan, hän hymyilee.
– En diggaa kyllä tästä nykyajasta yhtään, en kestä tätä kiireellistä hössötystä. Haluaisin edelleen elää siellä 70-luvulla.
”Sisälle päästyään Uljas leikkasi ranskanleivästä paksun palan ja pursotti ketsuppia päälle. Isä oli ostanut saunapäivän kunniaksi pienen pullon keltaista Jaffaa pahimpaan hiukoon.”
Koskinen kirjoitti lehmänhännänleikkaajaa kolme vuotta, ja perusti projektilleen myös Facebook-ryhmän. Sieltä tullut kannustus sai jatkamaan. Välissä oli puoli vuotta, kun selkäleikkauksen vuoksi ei saanut kirjoitettua yhtään. – Tauko teki kuitenkin hyvää ja tekstiä katsoi heti jo uusin silmin.
Koskinen on suunnitellut, että kirjoittaa Lehmänhännänleikkaajalle jatko-osan, jossa mennään Uljaksen nuoruuteen 80-luvun nousukaudelle.
– Itse en muista omasta 80-luvustani yhtään mitään. Sitä käytiin töissä ja aika lujaa meni, Koskinen kertoo.
Lujaa meni senkin puolesta, että nykyään Koskinen ei jaksa alkoholiakaan käyttää. Siihen kyllästyi, vaikkei Koskinen mikään raivoraitis kuulemma ole vieläkään. – Nykyajan nuorisokin on muuten raittiimpaa kuin ennen, ja kohteliasta. Diggaan siitä.
Koskinen on kirjoittajana itseoppinut. Metsäkulmalla lapsuutensa ja nuoruutensa asunut sanaseppo luki pikkupoikana yhtenä kesänä läpi koko kirjastoauton. Tekemistä kun ei ollut kovin paljon, eikä kirkonkylälle päässyt ihan tuosta vaan.
Kirjallisuuden innoittajia ovat olleet ainakin Pentti Saarikoski ja Kalle Päätalo. Nuorena punkkarina tuli otettua kantaa ja musiikkimaailma on tuonut rytmitajua, josta on kirjoittamisessa hyötyä, vaikkei mitään soitinta Koskinen ei soitakaan.
– Omasta pitäjästä pitää olla ylpeä ja sitä yritän itsekin tuoda aina esiin. Surullista on, että pienet putiikit häviävät ja kirkonkylä hiljenee.
Hyvä palaute saa jatkamaan
Lehmänhännänleikkaajan mielenkiintoisen ja vähän underground-tyylisen kannen on toteuttanut Koskisen ystävä Markus Pirkkalainen, taittajana isona apuna oli Lasse Ahonen ja Johanna Santala oikoluki. Puoliso Airi Santala myötäeli koko prosessia, ja itsekin taiteellisesti lahjakkaan ymmärsi miestään.
Markku ja Airi asuvat vuorotelleen kahdessa huushollissa Petäjävedellä ja Uuraisilla. Pari tykkää myös matkustella, ja erityisesti kotimaan kohteissa.
Teos on omakustanne, mutta haaveissa on totta kai saada joskus hyvä kustannussopimus. Aikaisemmin Koskinen on julkaissut Petäjäveden musiikkihistorian yhdessä Mikko Nislinin kanssa, pakinakokoelman sekä tehnyt lukuisia sanotuksia.
Koskinen on ollut Petäjävesi-lehden rakastettu pakinoitsija 2000-luvun alusta alkaen. – Pakinoista saan jatkuvasti hyvää palautetta ja se innostaa jatkamaan aina vaan. Biisihommat ovat alkaneet vähän kyllästymään, kun niissä ei voi tehdä ihan mitä itse haluaa.
– Romaanissa pitää ajatuksen kestää pidempään kuin pakinassa, joten halusin tarttua siihen haasteeseen.
Lehmänhännänleikkaajaa on myynnissä Heinähatussa. – SK
