Kirjailija Suvi Ratinen kertoo nauttivansa Keski-Suomen maisemista. Esikoisteos Matkaystävä kertoo lestadiolaisuudesta ja siitä irtautumisesta.
Esikoiskirja oli Ratiselle omien juurien etsimistä
– Kirjassa on ehkä 20 prosenttia omia kokemuksia ja loput on sepitettä, toteaa kirjailija Suvi Ratinen tammikuussa ilmestyneestä kirjastaan Matkaystävä. Kirjan päähenkilö on nuori nainen, joka on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa lestadiolaisessa perheessä, mutta luopunut uskostaan parikymppisenä. Myös Suvi Ratinen on elänyt lapsuutensa lestadiolaisessa yhteisössä ja irtautunut siitä parikymppisenä.
– Toki kirjan tarina päällisin puolin perustuu omiin kokemuksiini, mutta henkilöt, päähenkilöä myöten, ovat sepitettä ja yhdistelmiä erilaisista piirteistä ja aineksista, Ratinen sanoo.
Korpilahdella syntynyt Ratinen on asunut lapsena ja nuorena eri puolilla Keski-Suomea. Lukion jälkeen hän opiskeli vuoden Jyväskylän yliopistossa ja muutti sitten Helsinkiin, jossa hänen kotinsa on edelleen.
– Helsingissä olen asunut pääasiassa Vallilassa, joka alun perin suunniteltiin maaseudulta muuttaneille nuorille, Ratinen naurahtaa.
– Kotiseudukseni koen Keski-Suomen.
Vieras maailma vastassa
Kun Ratinen jätti lestadiolaisuuden, hän joutui vieraaseen maailmaan.
– Vanhoillislestadiolaisuus on omanlaisensa kulttuuri, jossa ollaan tekemisissä paljon vain oman porukan kanssa. Lestadiolaiset ovat pitäneet monissa kohdissa etäisyyttä tavalliseen suomalaiseen elämänmenoon, Ratinen sanoo.
– 1980- ja -90-luvuilla Suomessa vallitsi vielä yhtenäiskulttuuri, ja televisio-ohjelmat määrittivät pitkälle sitä, mistä lapset puhuivat koulussa. Nykyään tilanne on varmaankin erilainen, koska enää Suomessa ei ole niin vahvaa yhtenäiskulttuuria.
Ratisen lapsuuteen kuuluivat muun muassa seurat ja lestadiolaisten omat kesäleirit.
– Minulla oli onnellinen ja turvallinen lapsuus. Ympärillä oli aina iso sosiaalinen piiri aikuisia ja lapsia, yhteisö oli laajennettu perhe. Se oli kivaa ja lämmintä.
Kun Ratinen luopui uskostaan, hän tunsikin olonsa välillä huteraksi, kun ei pystynytkään enää nojaamaan yhteisön tukeen.
– Joutui itse miettimään ja perustelemaan monia asioita. Hetkittäin kaipasin selkeästi yhdessä jaettuja arvoja ja elämäntapaa, vaikka juuri sitä lähdinkin pakoon, Ratinen toteaa.
– Myös se oli raskasta, että oman tutun lähiyhteisön mielestä olin tehnyt väärän ratkaisun ja sain tahtomattani tietynlaisen pahan ihmisen leiman. Minua ei kuitenkaan hylätty, eikä yritetty puhua ympäri. En tunne mitään kaunaa niiltä ajoilta, Ratinen sanoo ja kertoo nykyään taas tapaavansa vanhoja lestadiolaisystäviään.
– Yhteisön jättäminen ei ole enää niin kipeä asia. Tämän ikäisinä olemme jo löytäneet oman uomamme.
Sisäinen pakko ajoi kirjoittamaan
Viime aikoina on ilmestynyt useampiakin kirjoja, jotka käsittelevät lestadiolaisuutta tai siitä irtautumista.
– Ehkä aiheessa on jotain ajankohtaista. Luulen, että se liittyy nimenomaan yhtenäiskulttuurin rakoilemiseen ja siihen, että Suomeen tulee myös ulkopuolelta erilaisia kulttuureita. Toisaalta lestadiolaisuudesta on vaiettu pitkään; 1980-90-luvuilla lestadiolaiset eivät pitäneet meteliä itsestään, nyt kaikki vähemmistöt kertovat omasta kulttuuristaan. Erilaisuus on lisääntynyt ja erilaisia identiteettejä pohditaan paljon, ja myös lestadiolainen yhteisö on muuttunut avoimemmaksi.
Suvi Ratinen kirjoitti Matkaystävää kauan.
– Ensimmäiset luonnokset tein jo vuonna 2000. Seitsemän viime vuotta kirjoitin aika keskittyneesti, Ratinen kertoo.
– Kirjoitusprosessi oli minulle nostalgiaa ja omien juurien esiin nostamista. Koin, että olen väkivaltaisesti katkaissut juureni, kun yritin kieltää lestadiolaistaustani ja päteä ”tavallisena” ihmisenä. Minulta loppui henkinen happi, kun en ollut yhteydessä juuriini, vaikka lestadiolaisuus oli kuitenkin ollut hyvin tärkeä osa elämääni. Minulla oli vahva sisäinen pakko tehdä tämä kirja, mutta toisaalta myös sisäistä vastustusta, joka sanoi, etten voi kirjoittaa tätä, joten kirjoitusprosessi ei ollut helppo.
Matkaystävän tarinan rinnalla Ratinen kehitteli toista tarinaa, joka kuitenkin sai siirtyä taka-alalle odottelemaan.
– Toinen tarina kulkee työnimellä Päijänne tai Järvi. Sen tapahtumat sijoittuvat Korpilahdelle, Iloniemen sahan alueelle ja sitä työstäessäni tutustuin paljon Korpilahden historiaan. Se tarina ei liity lestadiolaisuuteen, mutta minulle se on myös eräällä tavalla juurien etsimistä ja juurtumista. En tiedä, toteutuuko tarina kirjaksi asti, nyt se on edelleen muhimassa.
Tällä hetkellä Ratinen kirjoittaa uutta romaania, joka ei ole Päijänne-tarina, eikä liity lestadiolaisuuteen.
– Keski-Suomeen sekin sijoittuu. Kirja on vielä ihan alkutekijöissään, mutta se on lähtenyt hyvin vetämään, Ratinen toteaa, mutta ei lähde veikkailemaan, koska uutuus tulee painosta. – TL
Suvi Ratinen käy edelleen Keski-Suomessa silloin tällöin.
