Toni Simonaho valmentaa isänsä Kallen jalanjäljissä ja hänen kanssaan Petäjäisten yleisurheilijoita. – Ei tämä nyt talvikaudella vie kuin puolitoista tuntia viikossa, vaatimaton mies tuumaa.
Tähdentekijä: Urheiluntäyteinen lapsuus vei lopulta valmentajaksikin
”Ei tämä nyt niin paljon aikaa vie”
Julkaisemme Petäjäveden Petäjäisten 85. juhlavuoden kunniaksi juttusarjan ”Tähdentekijä” ja esittelemme seuran valmentajia, jotka tekevät upeaa vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten hyväksi.
Nimi ja jaosto?
Toni Simonaho, 41, valmentaa yleisurheilujaoston urheilijoita muun muassa isänsä Kalle Simonahon kanssa.
Ketä tai mitä joukkuetta valmennat tai olet valmentanut?
– Meillä on nyt yleisurheilujaostossa kymmenisen ala-asteikäistä urheilijaa, joiden kanssa treenataan talvikaudella kerran viikossa, kesällä kaksi kertaa. Lisäksi on kisoja.
Kuinka pitkään olet tehnyt valmennustyötä Petäjäisissä?
– PetPetin yleisurheilujaosto puhkesi uudelleen kukkaan muutama vuosi sitten, ja silloin isä, vanha kuulantyöntökaverini Mikko Stenstöm ja Mika Sulkula saivat minut jotenkin huijattua mukaan. Stenströmin kanssa voitettiin SM-joukkuekisahopeaa joskus.
Miksi olet lähtenyt alun perin Petäjäisten toimintaan mukaan?
– Onhan sitä tullut urheiltua Petäjäisissä ihan sieltä ”pikkutytöstä” asti. Junnuna heitin kiekkoa ja työnsin kuulaa. Isä valmensi, mutta siskoni ei innostunut urheilusta. Lisäksi pelasin Petäjäisissä jääkiekkoa ja jalkapalloa, eivätkä lajit sulkeneet toisiaan pois. Parhaimmat suoritukseni silloin yli 20 vuotta sitten olivat pari SM-mitalia ja pari piirin ennätystä sekä Koululiikuntaliiton mestaruus. Missähän ne mitalit edes ovat? Yhden jääkiekkomitalin olen säilyttänyt, kun siinä lukee poulustaja.
– Perheen omat lapset eivät harrasta yleisurheilua, mutta aikaa tämä vapaaehtoistyö ei vie niin paljon, etteikö voisi olla mukana, vaikka pitkäjänteisesti pitää tähän sitoutuakin. Porukka on hyvä ja meillä on hyvä yhteishenki.
Mikä on valmentajan tärkein tehtävä?
– Oikeita toimintatapoja, niistä se kaikki alkaa. Ihan keskittymistäkin harjoitellaan, ja tämän ikäisten kanssa tehdään muutakin kuin lajitreeniä. Ihan kannustaminenkin on tärkeää. Talvisin sali rajoittaa paljon, ja silloin tehdään paljon kuntopallon heittoa, juoksua ja hyppyä. Valmentaja näkee lapsestakin nopeasti mikä laji sopii kenellekin, mutta mielenkiinto pitää löytyä urheilijalta itseltään. Monipuolinen liikkuminen on kuitenkin tärkeintä.
– Valmentajan tärkein tehtävä on antaa perustiedot, taitoja ei voi toiselle antaa. Isältä löytyy edelleen silmää pieniinkin asioihin ja hänellä on kyllä valmentamiseen tuntutumaa, mitä ei meillä muilla ole.
Mitä toivot valmennettavilta ja heidän vanhemmiltaan?
– Seurassa on lyhyessä ajassa on tullut jo tosi hyviä sijoituksia ja mitaleita. Tällä hetkellä vahvinta osaamista meillä näyttää olevan pituushypyssä ja heittolajeissa. Lapsilta sitä toivoo urheiluintoa ja mielenkiintoa; siitä se sitten alkaa, omasta halusta.
– Vanhemmilta toivotaan, että erityisesti kesällä ehtisivät kuljettaa lapsia kisoihin.
Mitkä ovat valmentajan parhaita hetkiä?
– Kun urheilijat seisoo kisoissa siellä palkintopalleilla. Omastakin lapsuudesta ne jäivät hyvin mieleen.
Entä haasteellisimpia?
– 20 vuoden tauon jälkeen olen yrittänyt palautella urheilujuttuja mieleen ja opetella siinä sivussa itsekin taas heittämään, mikä on himppu hankalaa näin vanhempana.
– Sponsoreita tarvitaan ja mainoksia urheiluasuihin lisää. Saman verran niitä sponsoreita oli ennenkin, mutta nyt tuntuu, että rahaa tarvitaan seuratoiminnassakin enemmän kuin ennen. Myös tekijöitä tarvittaisiin enemmän pienessä seurassa.
Miten kuvailisit 85-vuotiasta urheiluseuraa Petäjäveden Petäjäisiä ja sen roolia tänä päivänä?
– Meillä jokainen saa yksilöllistä valmennusta. Jos vain yhtään mielenkiintoa riittää, niin mukaan mahtuu uusiakin urheilijoita ja aluksi voi tulla vain kokeilemaan. Tyttöjäkin saisi tulla lisää. Valmentajia meillä on nyt ihan hyvin ja tekemistä ja tietoa löytyy.
– Aiemmin yleisurheilijaosto järjesti kesäkisoja lapsille ja toivottavasti niitä pidetään taas joskus. – SK
