Maaliskuussa 90 vuotta täyttänyt Kerttu Kokkonen, omaa sukua Raitanen, on asunut koko ikänsä Petäjävedellä. Pakolan talo oli Kokkosen koti 24-vuotiaaksi saakka, minkä jälkeen tie vei kirkonkylälle ja Pappilanpellolle. Nykyisessä kodissaan, vihreäkattoisessa rintamiestalossa, Kokkonen on viihtynyt vuodesta 1963 lähtien.
Seuranaan Kertulla on Mölli-kissa. Hannu-poika on virittänyt taloon ovikellon, jonka ansiosta Kerttu kuulee, kun ikkunan takana odottava Mölli haluaa sisälle. Ovikellon soidessa Kerttu käy avaamassa ikkunan kissalleen. Mummon ja kissan päiväjärjestykseen kuuluvat lounas, suomalainen elokuva ja yhdessä nukutut päiväunet.
Facebook-päivityksiä ja Pinterest-hakuja
Kerttu Kokkonen on some-mummu, joka viettää päivittäin aikaa Facebookissa. Kätevältä tietotekniikan käyttäjältä sujuvat verkkoaskareet mainiosti. Muun muassa laskut Kokkonen maksaa verkkopankissa omalta kotikoneelta käsin. Pinterestistä löytyvät käsityömallit ja WhatsApp:sta viestit.
– Sain lapsilta kymmenen vuotta sitten 80-vuotislahjaksi tietokoneen. Konetta tuodessaan he näyttivät, miten se toimii. Minä kirjoitin silloin vihkoon onneksi ylös, että mitä tehdään ja mitä tapahtuu. Vävy sanoi, että sinä et sitä konetta rikki saa. Sillä minulla onkin ollut se rohkeus koneen käyttämiseen, muistelee Kokkonen hymyssä suin.
Nyt rintamiestalosta löytyy älylaitteita joka lähtöön. Läppäri on saanut seurakseen tabletin ja älypuhelimen.
Ompelija
Älylaitteiden lisäksi 90-vuotiasta tottelevat käsitöiden tekoon tarvittavat välineet. Kokkosen luona kokoontuu jo kahdeksatta vuotta Eläkkeensaajien käsityökerho, jossa lyödään viisaat päät yhteen ja luodaan uutta.
Kädentaidot ja ompeleminen ovat olleet olennainen osa Kokkosen työuraa. Vuonna 1950 Petäjäveden kotiteollisuuskoulun käynyt Kokkonen suoritti leikkuukurssin Jyväskylässä ja teki sitten pitkän päivätyön ompelijana Petäjävedellä.
– Aluksi kiersin kylillä talosta taloon. Kävin ompelemassa ihmisten kodeissa vaatteita heille, ihan niin kuin ennen vanhaan suutarit ja räätälit kiersivät taloissa.
– Kun tulimme asumaan tähän Pappilanpellolle, sitä työtä alkoi olemaan niin hirveästi. Tein tilaustöitä. Ihmiset toivat kankaita ja minä ompelin.
– Silloin kun vielä oli pulaa kankaista, ihmiset käännättivät villakankaisia takkejaan. Eräänä syksynä käänsin 14 villakangastakkia.
1970- ja -80-luvun taitteessa Kokkonen meni töihin farkkutehtaalle, josta hän ehti olla töissä kymmenen vuoden ajan ennen eläkkeelle jäämistään.
Käsillä tekemisen taito on ollut selvästi periytyvää sorttia. Kerttu Kokkosen Klaara-äiti oli taitava käsitöiden tekijä. Kertun Väinö-isä osasi tehdä tuohitöitä ja opetti taitonsa myös Kertun veljelle eli Armas Raitaselle. Kerttu Kokkosen Pirjo-tyttärestä tuli puolestaan käsityönopettaja.
Pommeja paossa
Pakolan tilalla vietetyiltä lapsuusvuosilta on jäänyt monenlaisia muistoja. Kun Kerttu oli kymmenenvuotias, syttyi talvisota. – Isä oli sodassa melkein viisi vuotta. Äiti hoiti tilaa silloin yksittäin. Meillä oli kaksi lehmää ja hevonen. Nuorin siskoni oli sodan syttyessä vastasyntynyt.
– Kun sota alkoi marraskuussa 1939, meiltä loppui koulu, kun ne tekivät koulusta sotasairaalan. Se talvi oli sitten vapaata. Se oli hirmuinen pakkastalvi silloin.
Kokkonen muistaa, kuinka sota-aikana piti ikkunoissa olla pahviset ”Molotovin verhot”, ettei talojen valoja voisi nähdä ilmasta käsin. Pommikoneista varoitettiin ilmahälytyksellä.
– Meidän isä toimitti tärkeänä, että sitten kun tulee pommitus, lähdette lakanat korvissa tuonne mäen alle. Siellä oli kuusikko, jonne me ei kyllä lähdetty yhtään kertaa.
– Muistan sen, kun ne pommittivat Petäjävettä. Pienin sisko oli silloin vuoden vanha, ja minä olin sitä sisällä paijaamassa, kun ne pommittivat kirkonkylää. Meillä navetan viiri heilui, kun se lentokone meni ohi.
Kirkonkylällä ilmahälytys sai ihmiset siirtymään Kettulanvuorelle.
– Ihmiset tulivat lakanat korvissa tuonne Kettulan mäen alle, ja siellä puun alla oltiin ainakin se tunti pari. Ja pakkasella vielä. Olihan se vähän sellaista hirmuisen jännää. – HM
