Markku Koskisen pakina: Rupisammakoita
Waltteri on nyt paha poika. Hän tokaisi median keskellä, että: – Kriitikot voivat haistaa viikset. Kaikkein huvittavinta tapauksessa oli, että Waltteri taisi säikähtää itse eniten, minkälaisen rupisammakon päästikään suustaan.
Ihmisillä on eri tilanteita varten monia roolimalleja. He esiintyvät tietyn tyyppisten ihmisten edessä, joko mukautuen heidän ajatusmaailmaansa tai pyrkien hallitsemaan itse tilannetta jyrkillä sisäänrakennetuilla mielipiteillään. Roolit saattavat myös heittää häränpyllyä ja ihminen ei kohta tunne enää omaa itseään. Hän kadottaa oman minuutensa klovnin tai lakimiehen peruukkiin pukeutuessaan.
Tunneälyä löytyy yhä harvemmalta. Ahne, härski ja häikäilemätön on pärjännyt aina parhaiten, jos onnea lasketaan pelkästään mammonalla. Henkisesti rikas on rakentanut kultakaivoksen sisälleen. Hän jakaa sielunsa kultaa hippu kerrallaan ympärilleen. Hyvyyn hyvyyttään. Tämäkin roolimalli saattaa joissain piireissä aiheuttaa ärsyyntymistä, nostattaa pirun sarvet otsalle pyhimykseen törmätessään.
Pahan pojan maineella ei kovin pitkälle ratsastella. Ihminen väsyy toisten ohella kaksoiselämäänsä ja teatterin kulissit romahtavat. Toisaalta onko kaikkein vaikeinta olla sittenkin oma hölmö itsensä? Helpompi paeta valheeseen ja pukea päälleen liian pieni rooliasu, jonka napit ratkeilevat yksi kerrallaan? Jättäen ihmisparan alastomana seisomaan tienposkeen rupisammakkojen kurnutusta kuuntelemaan.
Tulla hyvästä pahaksi tai pahasta hyväksi? Aina on vaarana menettää uskottavuutensa tai sortua imelään nuoleskeluun. Joka toisen silmissä on reilu ja mukava onkin jonkun toisen silmässä pelkkä roska, mikä aristaa ikävästi näköpiiriä. Joka tapauksessa elämällä pitää olla suolansa. Kirvelevä taikka ihana. Tarkoitus.
– Markku Koskinen
