Petäjäisten lentopallojaoston puhjeenjohtaja ja E-junnujen valmentaja Sanna Piispasen mielestä lapsen riemu, voittojen fiilistelyt ja kaverin kehuminen ovat valmentajalle sitä parasta seurattavaa. Myös uudet apukädet ja vapaaehtoiset ovat tervetulleita mukaan. – Kaikilla ei tarvitse olla pelaajataustaa, sillä pienten lasten kanssa kyse on pitkälti kasvattamisesta liikunnalliseen elämäntapaan.
Valmentaja on ennen kaikkea mahdollistaja
Julkaisemme Petäjäveden Petäjäisten 85. juhlavuoden kunniaksi juttusarjan Tähdentekijät, jossa esittelemme paikallisen urheiluseuran valmentajia. He tekevät upeaa työtä lasten ja nuorten parissa täysin vapaaehtoisesti ja tunteja laskematta.
Nimi ja jaosto?
Sanna Piispanen, 30, on harrastanut lentopalloa lapsesta asti ja aloitti Karstulan Kivassa 8-vuotiaana. Pihtiputaan Plokin A-junnuissa Piispanen voitti SM-kultaa ja -pronssia. Vilppulan Tähdessä hän pelasi ykkössarjaa, ja lisäksi hän on pelannut Jyväskylän Hukissa ja Petäjäveden Petäjäisissä.
Piispanen on Petäjäisten lentopallojaoston puheenjohtaja ja yksi valmentajista. Petäjäisissä lentopalloa harrastaa 15-20 junioria kahdessa joukkueessa. Kesäisin lentopallotaitoja voi ylläpitää ja kehittää biitsillä. Piispanen on myös aikanaan osallistunut beach volleyn SM-osakilpailuihin.
Ketä tai mitä joukkuetta valmennat tai olet valmentanut?
– Lasten saamisen myötä oma aktiiviura on jäänyt, mutta aina olen liikkunut jollain tavalla. Nyt palloilu on omaehtoisempaa. Valmennan Petäjäisissä E-junioreita eli 9-10-vuotiaita tyttöjä ja poikia. Aloitin valmentamaan nuoremmista eli F-junnuista, kun oma tytär kiinnostui lajista.
Kuinka pitkään olet tehnyt valmennustyötä Petäjäisissä?
– Jo 15 vuotta sitten kävin tekniikka- ja ohjaajakoulutuksia, ja nyt viimeisimpänä valmentajakoulutuksia. Aloitin valmentamaan Petäjäisissä noin viisi vuotta sitten, kun muutimme tänne. Vein tytön pelaamaan lentopalloa ja jäin itse seurailemaan, kun sitten jo pyydettiin auttelemaan. Siitä lähdin sitten valmentamaan. Pian sen jälkeen houkuteltiin pelaamaankin.
– Tytär pelaa edelleen joukkueessa, jota valmennan. Oman lapsen valmentaminen on erilaista ja vaikeampaa kuin muiden. Treenejä on nyt kaksi kertaa viikossa ja pelit päälle.
Miksi olet lähtenyt alun perin Petäjäisten toimintaan mukaan?
– Minulla ei ollut mitään kynnystä lähteä uuteen urheiluseuraan mukaan, sillä aiemmin olin jo niin monta eri paikkaa kolunnut. Lähdin valmentamaan, kun uusia tekijöitä kaivattiin.
– Lentopallo on tekninen laji ja pettymyksiäkin tulee koko ajan – se on jatkuvaa oppimista. Jo pienten kanssa hiotaan tekniikkaa, ja sitten pitäisi vielä pelata joukkueena. Se on aika haastavaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että lapsi saa paljon monipuolisia liikkumisen tunteja, erikoistumisen voi tehdä paljon myöhemmin.
Mikä on valmentajan tärkein tehtävä?
– Sillä, että itsellä on kova pelaajatausta, on hyvät ja huonot puolensa. Kun on vielä oma palloilu-ura kirkkaana mielessä, niin se on niin eri asia, kun pienten lasten kanssa valmentaminen on ennemminkin kasvatustyötä. Itsereflektointia saa tehdä kyllä paljon, että mikä on paras oppi. Yritän nyt tavallaan unohtaa ne omat valmentajani ja heidän oppinsa. Toisaalta menestyminen on hyvä bonus, jos joku pelaaja saa kilpailu-uran.
– Tässä tärkeintä on kuitenkin se, että lapset saisivat liikunnallisen elämäntavan. Tärkeintä on, että pystyisi innostamaan lapsia, ja että pelaamisessa säilyisi hauskuus, into ja tuoreus. Tavoitteena on, että pelaamisen motivaatio tulisi lapsesta itsestä. Loppupeleissä jokainen päättää itse mihin haluaa panostaa, valmentaja vain mahdollistaa sen. Loppu on kiinni yksilöistä ja joukkueesta.
Mitä toivot valmennettavilta ja heidän vanhemmiltaan?
– Eivät ne voitot ole niitä tärkeimpiä, vaan urheilumaailma ylipäänsä. Samalla opitaan elämisen perusasioita, kuten toisten huomioon ottamista. Vanhemmat tuntevat omat lapsensa parhaiten ja siinä mielessä he ovat myös niitä mahdollistajia. On hienoa, jos vanhemmat jaksavat osallistua esimerkiksi kuskaamiseen ja talkoisiin, siitä pitää kyllä heille kiitosta antaa.
Mitkä ovat valmentajan parhaita hetkiä?
– Peleissä usein huomaa kehittymisen, että hei nämähän osaavat jo aika paljon juttuja! Parhaat hetket kiteytyvätkin niihin, kun huomaa, että asioita on sittenkin opittu. Lapsen riemu, voittojen fiilistelyt ja kaverin kehuminen ovat sitä parasta seurattavaa. Nämä lapset ovat myös sellaisia ilopillereitä, että vaikka tulee haastavia tilanteita, niin aina jaksetaan nauraa.
Entä haasteellisimpia?
– Nyt meillä on aika tiivis porukka ja tekijöitä kaipaisi lisää. Ehkä se on tämän ajan henki, että kaikilla on kaikkea ja arki on kiireistä. Haasteena ovat ehkä ne resurssit: toivottavasti saamme lisää harrastajia ja mahdollistajia. Kaikilla valmentajilla ja apukäsillä ei tarvitse olla pelaajataustaa, sillä pienten lasten kanssa kyse on pitkälti kasvattamisesta liikunnalliseen elämäntapaan.
Miten kuvailisit 85-vuotiasta urheiluseuraa Petäjäveden Petäjäisiä ja sen roolia tänä päivänä?
– Pienellä paikkakunnalla ja pienessä seurassa on enemmän hyvää kuin huonoa. Täällä on tosi hyvät mahdollisuudet päästä liikkumaan, salivuoroja on helppo saada, eikä ole isoja maksuja. Täällä on mahdollista tehdä vaikka ja mitä.
– Petäjäisten toiminta keskittyy suurelta osin muutamien hartioiden varaan, vaikka olenkin saanut hyvää tukea seurajohdosta. Tekijöitä kaipaisin enemmän. Ehkä vapaaehtoistyötä jaksaisi paremmin, kun olisi vertaistukea vieläkin enemmän ja työmäärä olisi silloin jokaisella pienempi. Se on mahtavaa, että Petäjäisissä on helppo tehdä ja toteuttaa asioita ja minutkin otettiin lämpimästi toimintaan mukaan. – SK
