Petäjäveden seurakunnan entisen kirkkoherran Seppo Ojalan kirjoitus julkaistiin Petäjäveden kunnan 150-vuotisjuhlalehdessä, jonka Petäjävesi-lehti julkaisi kesäkuussa 2018.
Nuorisopapiksi Petäjävedelle
Olin tehnyt 10 vuotta seurakuntapapin töitä, kun uusi ura aukeni Petäjävedellä 1993 alussa. Elettiin lamavuosien aikaa ja pappien työpaikat olivat muiden lailla tiukassa. Sijaisuus Kirkkohallituksessa oli päättymässä, kun otin yhteyttä vihkipiispaani Sariolaan. Hän tarjosi vain kahta paikkaa. Toinen oli kaukana Ylivieskassa ja toinen Petäjävedellä. Koska perheeni asui Palokassa, oli luontevaa ottaa yhteyttä rovasti Hänniseen. Ensitapaaminen oli aika mykistävä. Edessäni istui vanhanajan patriarkka, arvonsa tunteva kirkkoherra, joka runsain sanakääntein esitelmöi seurakunnasta ja omista tekemisistään. Sovimme lopulta työn aloittamisesta ja sain kuulla, että olen Petäjäveden ohella myös 20 prosentin osuudella Multian pappi.
Petäjävesi oli hyvin perinteikäs seurakunta. Kinkerit, kotiseurat, vanhanaikaiset jumalanpalvelukset, raamattuluennot ja perinnejuhlat kuuluivat syntymäpäivien ja toimitusten ohella papin tehtäviin. Itselleni avautui varsin vapaa kenttä nuoriso- ja rippikoulutyössä ja Björnisen Pekan ja PeGospel-kuoron kanssa teimme monenlaisia kokeiluja uusien messujen ja konserttien muodossa. Vastuullani oli myös varhaisnuorisotyötä ja jopa äiti-lapsi -kerhon vetämistä, kun lehtorin virkasuhde päättyi. Työtä oli paljon ja innokasta pappia ei tainnut paljon kotona näkyä iltaisin. Tuohon aikaan nuorisopappi vastasi yksin nuortenilloista, isoskoulutuksesta, kerhotoiminnasta, rippikouluista, nuorten leireistä ja retkistä. Kaikki tämä piti tehdä papillisten toimitusten, jumalanpalvelusten, kinkeri- ja seuraelämän sekä Multian seurakunnan töiden ohella.
Ehdin liittyä myös Petäjäveden Rotary-klubiin ja loin yhteyksiä kunnan nuoriso- ja kulttuuritoimen kanssa, Mielenterveysseuran paikallisosastoon ja vanha kirkkokin vaati joskus opastustehtäviin. Muistan hyvin, että meneillään oli arvokkaan kirkon liittäminen maailmanperintöluetteloon. Se toteutui lopulta vuonna 1994.
Muistan aika lyhyeksi jäänyttä nuorisopapin jaksoa lämmöllä. Sain paljon arvokasta kokemusta, hienoja ihmissuhteita, ystävällistä kohtelua ja arvostusta, jonka varassa oli kevyt jatkaa matkaa Jyväskylän maaseurakunnan palvelukseen vuoden 1994 syksyllä.
Kirkkoherraksi
Vaajakosken ja Jyskän pappina en vielä arvannut, mitä oli tulossa. Omat vanhempani luopuivat Lehtimäen kodista ja etsivät vuokra-asuntoa Keski-Suomesta. Kun mitään ei tuntunut löytyvän, ehdotin heille Petäjäveden kuntaa. Isä oli innokas kalastaja ja äiti tykkäsi pienen paikkakunnan elämästä. Kehuin heille Petäjäveden luonnonkauneutta ja viihtyisyyttä. Otin yhteyttä kuntaan ja parin päivän päästä vanhemmilleni löytyi mukava rivitalokaksio. Heidän muuttonsa aikaan ei ollut vielä tiedossa kirkkoherran viran haku. Kun se tuli ajankohtaiseksi ja minuakin pyydettiin hakemaan, niin sovin vanhempien kanssa, että he eivät hiisku mitään meidän sukulaisuudesta.
Syksyllä 1996 oli sitten vaalipäivä. Kun tulos ratkesi ja voitin vaalit reilulla tuloksella, en uskonut ensin asiaa todeksi. Juhlin vaalitulosta hieman myöhemmin äidin keittämillä kahveilla ja tuoreilla pullilla. Silloin koin voimakkaasti, että olimme yhdessä osa syvää Jumalan johdatusta. Vaikka koin samalla suurta nöyryyttä ja alamittaisuuttakin ison viran edessä, saatoin luottaa siihen, että parhaani yrittämällä ja taivaan tuen varassa selviydyn ja opin uuden tehtävän haasteisiin.
Kirkkoherran virka oli alusta pitäen haastava ja raskas. Edessä oli toimintakulttuurin muutoksia, täysi korjausvelka, horjuva talous, työyhteisön oireilua ja monien tärkeiden yhteyksien rakentamista.
Ensitöikseni otin yhteyttä kunnanjohtajaan ja yhdessä sovimme kunnan ja seurakunnan suhteita hiertäneet maakaupat. Asiat etenivät vauhdilla. Liityin takaisin rotareihin ja sain heistä vuosikausiksi tärkeän tukirenkaan ja yhteistyökumppanin. Luottamushenkilöt korottivat kahden vuoden aikana veroäyrin 1,9:ään, jossa se on edelleenkin. Tällä korotusvaralla, Kirkkohallituksen ja Museoviraston avustuksella aloitimme kiinteistöjen korjaustyöt. Ensin saneerattiin pappila ja sen pihapiiri 1998-1999. Päätimme yhteistyössä kunnan kanssa aloittaa Petäjäveden keskustamiljöön kaunistamisen.
Vuoden 1999 lopulla saimme ensimmäisen tunnustuksen työstämme. Lapsityön juhlavuosi ja Aamumaa-leikkipuisto toivat seurakunnalle vuoden 1999 seurakuntatekopalkinnon.
Vanha kirkko oli entisöintitöiden kohteena vuodesta toiseen ja muutenkin maailmanperintöstatus lisäsi opastuksia ja velvoitteita. Vanha, mainion uuttera Yrjö-opaskin oli pakko laittaa eläkkeelle, kun tapuliin nousu ja laskukin vaati 4-5 nitroa. Päätimme perustaa matkailijoiden palvelemista varten säätiön, johon lähti mukaan seurakunnan, kunnan ja Petäjävesi-seuran ohella Petäjäveden Osuuspankki, Fingrid Oyj ja Osuuskauppa Keskimaa. Petäjäveden vanhan kirkon säätiö on kantanut merkittävää vastuuta vuodesta 2001 alkaen. Sen merkitys pikemminkin kasvaa kuin vähenee.
Vanhan kirkon ohella vähäväkinen seurakunta on urhoollisesti peruskorjannut seurakuntakodin, kappelin ja pian Petäjäveden kirkonkin. Hautausmaan huoltorakennus oli omalta osaltaan raskas ponnistus. Voisi sanoa, että pieni seurakunta on ollut rohkea, määrätietoinen ja ylpeän tietoinen perinnöstään, jota on vaalittu arvokkaasti ja menneiden sukupolvien työtä arvostaen.
Kahden vuosikymmenen aikana on samanlaisella sydämen sykkeellä ja lämmöllä kehitetty myös seurakunnan toimintaa. Perhekeskeinen työnäkymä on synnyttänyt mutkattomasti ja iloisesti elävän yhteisön, joka on opetellut hengittämään yhdessä ja yhteiseen suuntaan. Seurakunnan ote on ollut keskusteleva, rukouksellinen ja palveleva. Heikompia on yritetty kantaa. Rukous on kantanut niin seurakuntalaisia kuin työntekijöitäkin. Vastuunkantajia on ilmaantunut kasvatus- ja diakoniatyöhön. Messujen toteutus on ollut monen monta kertaa seurakuntalaisten yhteistä ponnistelua. Kirkollisissa toimituksissa on haluttu jakaa iloa ja surua, on pyritty elämään juhlaa ja arkea toinen toista tukien.
Kiittäen ja siunaten
Palvelin Petäjäveden seurakuntaa yhteensä melkein 23 vuotta. Seurakunta jää elämään muistoissani annetun ajan loppuun saakka. Silloin kun itse olin uupunut ja sairastelin, koin myötätuntoa, rohkaisua ja rukoustukea isolta joukolta seurakunnan jäseniä. Luottamushenkilöt ja työyhteisö ovat mahdollistaneet sen, että jaksoin itse tehdä työtä elämänmyönteisesti ja -makuisesti vanhuuseläkkeelle asti. Siitä lausun sydämen kokoisen kiitoksen teille kaikille.
Toivon hyvän Jumalan siunausta Petäjäveden asukkaille ja Petäjäveden kunnalle juhlavuonna!
– Seppo Ojala
Seppo Ojalan eläkkeelle jäämisen jälkeen kirkkoherraksi valittiin Laura Laitinen. Petäjäveden seurakunnassa ovatkin puhaltaneet muutosten tuulet ja väki on vaihtunut viime vuosien aikana runsaasti – kuten kunnassakin.
