Petäjäveden Joulu 2014 -lehdessä kerrottiin vanhan kirkon hautausmaasta. Sinä vuonna Petäjävedellä juhlittiin 250-vuotiasta kirkkoa, mutta vielä piirun verran vanhaa kirkkoa iäkkäämpi on kirkkoa ympäröivä hautausmaa. Vuonna 1729 perustetulle vanhalle hautausmaalle on vuosisatojen saatossa laskettu lepoon yli 9000 vainajaa. Petäjävetinen Helinä Penttinen on käynyt vanhalla hautausmaalla jo parinkymmenvuoden ajan hoitamassa isoäitinsä Amalia Paulinin ja tämän kahden lapsen hautaa. Kellotapuli on Penttiselle tuttu jo lapsuudesta, jolloin hän ystävineen livahti kellonsoittajan kannoilla ylös tapuliin. Joskus kellonsoittaja antoi lasten soittaa kelloja.
Juttu mainoksen jälkeen
Petäjäveden Joulu 2014: Levossa vanhan kirkon vieressä
Kauniilla paikalla kirkkosalmen rannalla sijaitseva Petäjäveden vanha hautausmaa houkuttaa kävelemään ja katselemaan. Hautakivien merkinnät kertovat menneiden sukupolvien kohtaloista. Nimet ja päivämäärät pysäyttävät pohtimaan tänne päättyneitä tarinoita.
Satunnaisten kulkijoiden ja maailmanperintökohteen houkuttamien turistien lisäksi vanhalla hautausmaalla käy ihmisiä, joille hautakivien nimillä on henkilökohtaista merkitystä.
Petäjävetinen, yli 80-vuotias Helinä Penttinen tietää täsmälleen, mistä löytyvät Abraham Paulinin sekä Amalia, Lauri ja Aune Paulinin muistokivet. Vanhan kirkon eteläpuolella, ihan lähellä kirkon portaita, seisoo räätäli Abrahamin muistokivi. Muutaman metrin päässä edellä mainitusta nököttää pienempi kivi, joka muistuttaa Amalia Paulinista sekä hänen lapsistaan Aunesta ja Laurista.
– Sitä ei tiedä kukaan, mihin kohtaan hautausmaata lapset on todellisuudessa siunattu. Heidän muistokivensä on kuitenkin tässä, Amalia-äidin haudalla, lasten isoisän Abrahamin muistokiven vieressä, kertoo Helinä Penttinen.
Helinä Penttinen on käynyt hoitamassa Paulinien hautoja säännöllisesti jo noin kahdenkymmenen vuoden ajan. Amalia Paulin oli Helinä Penttisen Arvi-isän äiti. Lapsina kuolleet Lauri ja Aune olisivat olleet Helinä Penttisen setä ja täti.
Amalia Paulin, omaa sukua Jäntti, ja Feliks Paulin vihittiin avioliittoon vuonna 1901. Pariskunta muutti Petäjävedelle Pohjolan tilalle Pengerjoen rannalle jo ennen vuoden 1912 loppua. Tuolloin perheeseen kuuluivat pojat Pellervo, Veikko, Arvi ja Lauri. Tyttäret Irja ja Vieno syntyivät Pohjolan taloon.
Tyttäristä ensimmäinen, Aune Paulin, oli syntynyt tammikuun 23. päivänä vuonna 1909. Tyttövauvan elämä jäi surullisen lyhyeksi. Hänen kuolinpäiväkseen on merkitty helmikuun 15. päivä vuonna 1909. Kuollessaan Aune-vauva oli vain reilun kolmen viikon ikäinen.
Vuosi Aunen kuoleman jälkeen syntynyt Lauri Paulin ehti elää nelivuotiaaksi. Pienen pojan kohtaloksi koitui keväiseen jäiden lähdön aikaan vuolaana virrannut Pengerjoki. Lauri ja isoveli Arvi, jolla ikää oli onnettomuuden tapahtuessa reilut kuusi vuotta, olivat menneet leikkimään Pengerjoen jäälautoille. Yksi jäälautoista kippasi, ja Lauri joutui veden varaan. Isoveli Arvi kiirehti kotiin hakemaan apua. Pelastajat eivät kuitenkaan ehtineet ajoissa joelle. Pengerjoki oli jo vienyt Laurin.
Vartuttuaan aikuiseksi Arvi Paulin kasvatti oman lapsikatraansa samaisen Pengerjoen varrella yhdessä Siiri-vaimonsa kanssa. Pikkuveljen kohtalo oli kai jättänyt jälkensä Arvi Pauliniin, joka muisti aina varoittaa lapsia Pengerjoen vaaroista. Isän varoitukset tulivat kuulluiksi mutta eivät noudatetuiksi.
– Vaikka tyttöjä oltiin, oltiin tottelemattomia. Me lapset menimme uimaan Pengerjokeen heti jäiden lähdettyä, joskus jäiden sekaankin. Virta oli niin kova, että meidän piti tarrata joen penkan pajupuskiin kiinni, ettei virta olisi meitä vienyt. Jälkikäteen ajatellen on ihme, ettei kukaan meistä hukkunut. Mutta hyviä uimareita meistä tuli, kertoo Helinä Penttinen.
Helinä, Aatos, Marjatta, Mirja, Irja ja Kirsti Paulinin isänäiti Amalia Paulin kuoli äkilliseen sairauteen pääsiäisen jälkeen vuonna 1922. Hänen nuorin lapsensa Vieno oli tuolloin seitsemän vuoden ikäinen. Amalia Paulin sairastui ja lähti yöjunalla Helsinkiin sairaalaan. Kyseessä saattoi olla umpisuolentulehdus, jonka seurauksena Amalia Paulin kuoli 47 vuoden iässä.
Amalian pojantytär Helinä Penttisellä on itsellään jälkeläisiä jo viidessä suoraan alenevassa sukupolvessa.
Paulinit 1910-luvulla. Vasemmalta Lauri Paulin äitinsä Amalian sylissä ja isä Feliks sylissään Arvi, takana Pellervo ja Veikko.
– – –
Joulumuistoja ja sinisiä maisemia
– Muistan, kuinka joulukirkkoon lähdettiin Pohjolan talosta hevosilla aikaisin joulupäivän aamuna. Kirkonmenot alkoivat uudessa kirkossa kuudelta aamulla. Vielä kotimatkalla oli pimeää. Hevoset innostuivat kotiin mentäessä juoksemaan kilpaa. Rekireitti kulki suurimmaksi osaksi jäällä, muistelee Helinä Penttinen.
1930- ja 40-luvuilla joulunvietosta oli kaukana nykyisenkaltainen runsaus. Tunnelma syntyi pienistä asioista.
Helinä Penttisen parhaaseen lapsuuden joulumuistoon liittyvät Veikko-setä ja kauniit, värilliset joulukuusenkynttilät. – Muistan, kuinka istuin Veikko-sedän sylissä keinutuolissa. Veikko-sedällä oli kaunis ääni, ja hän lauloi ”Joulu, Joulu, tullut on”. Pipareilla, kuusenkaramelleillä ja punaisilla omenoilla koristellussa kuusessa loistivat kauniit, kierteiset kynttilät. Itku meinaa vieläkin tulla, kun muistan sen tunnelman.
Helinä Penttinen oli tuona jouluna pieni tyttö, alle viisivuotias. Veikko-sedällä ei ollut omaa perhettä, mutta lapsista hän piti paljon. Perhettä ja omia lapsia talvisodassa kaatunut Veikko Paulasto ei koskaan ehtinyt hankkimaankaan.
Sotavuosina jouluihin liittyi surumieltä. Talvisodan menetykset olivat tuoreessa muistissa. Huoli tulevasta painoi mieliä. Sota näkyi kotirintamallakin. – Ikkunat piti pitää peitettynä, ulos ei saanut näkyä valoa. Autoissakin piti olla valojen päällä varjostimet. Muistan, kuinka eräänä jouluna kävimme vierailulla kirkonkylällä, ja ajoimme paluumatkan Pohjolan taloon taksilla. Taksin valot oli peitetty sinisillä suojilla. Pimeässä, lumisessa maisemassa auton valot heijastivat hankeen ja puihin sinistä valoa. Maailma oli kuin satua, huokaa Penttinen. – HM
