Petäjiä ja vettä

 

Solikkosaaresta tuli Petäjäveden ensimmäinen luonnonsuojelualue 1970-luvun puolivälissä. Pitkällä ja kapealla saarella kasvavaa männikköä kuvailtiin jo suojelupäätöksen aikoihin luonnonkauniiksi ja maisemallisesti arvokkaaksi. Rauhoituspäätöksen tarkoituksena oli turvata luonnonkauneuden säilyminen ja estää samalla maapohjan ja puuston kuluminen.

Jämsänvettä ja kirkkosalmea jakava Solikkosaari on pinta-alaltaan noin 2,1 hehtaarin kokoinen. Pituutta harjumuodostelmalla on hiukan reilut 700 metriä.

1960-luvun loppupuolella valmistunut valtatie 23 jakaa saaren kahteen osaan. Saaren pohjoisosaan pääsee valtatien varren kevyen liikenteen väylältä puuportaita pitkin. Eteläosaan tutustuminen edellyttää tien suojakaiteen ylitystä ja pientä taiteilua polunpään saavuttamiseksi.

Vaivannäkö kannattaa. Solikkosaaren eteläosa on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Polun molemmin puolin kasvaa komeaa mäntymetsää, puiden välistä vilkkuu vesi, eikä kulkija voi olla muistelematta muinaista toteamusta: ”Onpa petäjiä ja vettä, oikeaa Petäjävettä”.

Luonnonsuojelualueeksi Solikkosaari päätyi Petäjäveden seurakunnan aloitteesta. Kirkkovaltuusto pui asiaa marraskuussa 1975. Kirkkohallintokunnan pöydälle paperit tulivat kesäkuussa 1976. Varsinainen suojelupäätös seurakunnan omistamalle saarelle saatiin Keski-Suomen lääninhallituksesta toukokuussa 1977.

 

Uimapaikka vanhan kirkon naapurissa

 

Solikkosaari oli kylän lapsille ja nuorille tuttu kokoontumispaikka. Saaressa oli suosittu uimaranta.

– Kirkonkyläläiset kävivät Solikkosaaressa oleilemassa ja uimassa. Sehän oli aivan ihan paikka. Saaren päässä on luonnonhiekkainen ranta, joka on pitkälle matala. Vähän matkan päässä, rannasta Siltaniemeen päin, oli uppotukki. Sen päälle me aina kiivettiin ja hypittiin veteen, se oli se meidän hyppypiste. Siellä Solikkosaaressa me kylän penskat yleensä kokoonnuttiin. Ajankohta taisi olla ehkä joskus 1970-luvun alussa, muistelee Petäjäveden kirkonkylällä lapsuutensa viettänyt Tiina Leppälä.

– Isot pojat olivat löytäneet saaren päädystä onkalon. Siinä lähellä on kylmä kohta, johon pääsi hyppäämään petäjän oksalta. Pitihän meidän pienenmpienkin käydä siellä sukeltamassa. Ikinä ei tullut mieleen, että sinnehän olisi voinut jäädä kiinni. Onneksi vanhemmat eivät – turvallisuussyistä – tienneet näistä touhuista, kertoo nykyinen parturi-kampaamoyrittäjä nauraen.

 

Juhannuksen kokkojuhla kokosi väen saareen

 

Seurakunnan omistamassa saaressa vietettiin myös juhannusjuhlia.

– Solikkosaaressa oli joka juhannus juhannuskokko. Sinne tultiin veneillä tai maata myöten. Kokko oli siinä saaren päässä. Se tunnelmahan oli tosi hieno, kuvailee Leppälä.

1960-luvulla kylän nuorisoa huvitti ja hihitytti Petäjävesi-lehdessä ollut ilmoitus: ”Juhannusaattona 19.6. klo 20 rippikoululaisten järjestämä kokkojuhla Solikkosaaressa (sateen sattuessa vanhassa kirkossa)”.  Ilmoituksen inspiroimat mielikuvat taisivat olla hiukan toisenlaisia, kuin mitä ilmoituksen laatija oli alunperin tarkoittanut.

Seurakunta siirsi juhannuskokkojuhlan Kirveslahden rantaan kesällä 1977. Saman vuoden toukokuussa oli astunut voimaan Sollikkosaaren rauhoituspäätös. Suojelupäätöksen mukaan seurakunta olisi kyllä halutessaan voinut järjestää kokkojuhlan edelleen Solikkosaaressa, edellyttäen että juhla ei vaaranna saaren luontoa.

Vuonna 1977 voimaan astunut suojelupäätös salli saaren käytön myös uimapaikkana. Päätöksen  mukaan Solikkosaaressa oli kuitenkin kielletty kaikenlainen maaperän, kasvillisuuden ja eläimistön vahingoittaminen sekä rakentaminen, kaivaminen ja muu luontoa ja maisemakuvaa muuttava toiminta. Saaressa ei myöskään enää saanut liikkua moottoriajoneuvolla. Kiellettyjen toimintojen listalla ovat myös tulenteko, roskaaminen ja telttailu.

Nykyisin Solikkosaaren sijainti Petäjäveden vanhan kirkon ja vanhan kirkon parkkialueen välissä houkuttaa saarelle yhä uusia kulkijoita. Saaren luonnossa ja maisemissa riittää ihasteltavaa.

 

Teksti ja kuvat: Hanna Mäkinen

 

 

 

Aiemmat julkaisut aiheesta:

 

Luonnonsuojelualueet monimuotoisuuden asialla