Syksy on saanut, aloittaisi runoilija. Siihen yhdyn. Viime kesän jälkeen on ollut erityisen vaikeaa tulla rannoilta kotiin. Pitkän aikaa on ollut haikea olo. Eräänkin pakkasyön jälkeisenä sumuaamuna katselin tippa silmässä, kun rannalla kasvava tervaleppämme pudotteli yksitellen lehtiään. Ne kieppuivat tyynessä sumussa hetken, ennen kuin päätyivät maahan tai veteen. Siinä oli kesän lopun tunnelma aidoimmillaan.
Eilen sitten tulimme pakon edessä kotiin. Piti tulla lämmittämään taloa. Itse emme olisi vielä halunneet pois rannoilta. Totta on, ihan talven reunoilla tässä eletään, vaikka tulisi hetkellinen hellekausi. Kohta käännetään vielä kellojakin. En yhtään kaipaa pimeään hupsahtamista, vaikken pimeyttä sinällään näekään. Sen seuraukset kyllä tuntuvat ja kuuluvat. Talviajan tultua tuntuu kuin pyörät hidastuisivat. Kaikki jähmettyy talveen. Kohta alkaa kuulua puolelta jos toiselta: ”Kyllä on pimeää. Ei huvita lähteä yhtään minnekään, kun aamulla on pimeä ja illalla on pimeä. Kyllä masentaa, kun aina on pimeää.”, tai vastaavaa. Sitten halutaan Espanjaan karkuun Suomen pimeyttä. Ei sielläkään ole mahdottoman paljon valoisampaa, eihän siellä ole edes valoisia kesäöitä. Lunta heillä tosin on talvella vähemmän.
Nyt on EU:sta kuulunut, että siirroista luovutaan ja voidaan valita kumpi aika vaan ja vaikka eri maat eri ajan. Kovin kirjavasta käytännöstä en välitä. Se ei toimi. Kesäaika on minusta paras ratkaisu pitempien kesäiltojen takia Juhannuksen jälkeenkin. Gallupit asiasta ovat jo nykyään niukasti kesäajan puolella. Se ei vielä riitä. Pitää saada päättäjätkin uskomaan siihen. Ajattelen, että monet vastustavat enimmäkseen muutosvastarinnan takia. Talviaika kun on meidän oikea aika, ei sitä saa mennä muuttelemaan, tuumaa monikin.
Monet muutkin asiat ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa, miksei aikakäsitystä voisi vähän päivittää. Hei haloo ihmiset! Eihän meillä ole muuta niin varmaa kuin muutos jollakin aikavälillä.
– Free
