Musta kimallus
Ripustelen pihan marjapuskiin cd-levyjä, siinä moni suihkusta listaykköseksi itsensä laulanut levytystähti sai itselleen sopivan loppusijoituspaikan.
Lauluäänestä viis, koneilla ja vempaimilla sai ihmeitä aikaan. Ulkonäöllä tahkottiin rahaa ja lehtien skandaaleilla. Vuoden päästä alelaarissa lepäsi entinen listaykkönen ja samalla uudelle kertakäyttötähdelle sovitettiin kruunua päähän. Olavi Virta pyörähti parikin kertaa haudassaan touhua seuratessaan.
Tänä päivänä tunnen ulkonäöltään monta laulajaa, mutta en tiedä yhtään heidän kappalettaan. Heistä kaikista on tullut viihteen moniosaajia. Esiintyvät televisiossa kokkeina, näyttelijöinä ja kaikenmaailman tuomareina. Nämä pintaliitoiset laulajat tekevät kaikkea muuta kuin laulavat. Kehuvat kilpaa toisiaan ja kutsuvat vastavierailulle omiin ohjelmiinsa. Olavi haudassaan kääntyy vatsalleen ja haukkoo henkeään.
Henkilökohtaisesti en halua olla enää millään tavoin edistämässä tätä pikkusieluista musiikkibisnestä. En jaksa enää kuunnella saatikka katsella näitä ”sielunsa siniset mokkasiinit” pelkälle kimallukselle myyneitä. Minulle riittää hyvin olkihattuinen mies soittamassa kitaraa kellarin rappusilla ja rivi mustia kiekkoja kirjahyllyssä. Olavi Virta laskeutuu neulan päässä lautaselle ja kattaus on valmis.
Vanhan mustan vinyylilevyn kimalluksessa on näkymätöntä, outoa karismaa. Kaikkine virheineen se hipoo täydellisyyttä, sillä on sielu, joka ei tarvitse avukseen kääntyvää tuolia tai kollegaa, jonka olkapäähän kaikkien nähden nyyhkyttää krokotiilin kyyneleitä. Mustalla kimalluksella ei ole kuin yksi diili ja se on solmittu paholaisen kanssa. Olavi Virta koputtaa jo arkun kantta palatakseen takaisin ja palauttaakseen uskottavuuden.
– Markku Koskinen
