”Petäjävetiset äänestivät Ojalan kirkkoherraksi” uutisoi Petäjävesi-lehti etusivun uutisessaan joulukuussa 1996. Tuore verso, seurakuntapastori Seppo Ojala keräsi äänienemmistön kirkkoherranvaalissa, jossa seurakuntalaiset saivat itse valita seitsemännen kirkkoherransa. Hakijoita oli kymmenen ja Ojala sai 1036 annetusta äänestä peräti 691 ääntä. Äänestysinto nousi ennenäkemättömään yli 40 prosenttiin, kun se keskimäärin oli ollut noin 20 prosentin luokkaa. Lisäksi Ojala meni läpi neljänneltä vaalisijalta ja silloinen tuomiokapitulikin kommentoi, että ylimääräiseltä vaalisijalta läpimeno on poikkeuksellista, koska vaatimukset ovat niin kovat.
– Toivon itseltäni nöyryyttä ja viisautta kuulla, mitä seurakuntalaiset todella toivovat, vastavalittu Ojala kommentoi lehtijutussa yli 20 vuotta sitten. Myöhemmin Ojalan astuessa virkaan, helmikuun 1997 lehtijutussa todetaan, että uusi sävel on soinut ja seurakunnassa on elävän kevään merkit. Ensimmäisessä saarnassaan Ojala totesi vaalitulokseen viitaten: – Sanottiin, että tänne kaivattiin ihmisen näköistä pappia. Toivomus on oikeutettu, sillä Kristus esikuvanaan pappi voi vain olla ihmisen näköinen.
Eläköityvästä Ojalasta on tullut 20 vuoden aikana paikkakunnan arvostettu ja rakastettu kirkkoherra, joka on omalla aidolla persoonallaan ja läsnäolollaan luotsannut seurakuntaa ihmislähtöisesti ja yhteistyön henkeä vaalien.
Idealismi vie asioita eteenpäin
Seppo Ojala syntyi Säämingissä navetan vintillä, piikojen asunnossa. Äiti oli siihen aikaan karjakko ja isä vanhainkoti-sairaalan yleismies, myöhemmin perhe rakensi oman talon. Perheeseen syntyi kaikkiaan kymmenen lasta ja lapsuusaika oli vaatimatonta maalaiselämää, mutta henkisesti ja hengellisesti rikasta. Isä piti pyhäkoulua ja perheessä noudatettiin kristillisiä tapoja, luettiin ruoka- ja iltarukous. Kun kotiin saatiin radio, siitä kuunneltiin jumalanpalvelukset, jos ei päästy itse kirkkoon. Vanhemmat olivat kovia tekemään työtä. Heille oli tärkeää, että lapset kouluttautuvat mahdollisimman pitkälle ja opintoihin kannustettiin.
Ojala pääsi ylioppilaaksi Ähtärin lukiosta vuonna 1972 ja pääsi samana vuonna opiskelemaan teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin, jonne muutto oli maalaispojalle mieletön harppaus. – Lähdin lukemaan teologiaa, koska minua kiinnosti kysymys ihmisestä ja Jumalasta, halusin ottaa selvää keitä me olemme, mistä me tulemme ja mihin olemme menossa. Filosofia, psykologia ja kaikki mahdollinen kiinnosti nuorena, jopa hypnoosi ja jooga, Ojala kertoo. – Olin jo nuorena kova kyseenalaistamaan, pohtimaan asioita ja lukemaan.
Radikaali hippiliike kukoisti Ojalan opiskeluvuosina ja ylioppilasliike radikalisoitui. Ojala oli poliittisesti vasemmistolainen ja myös ajan henkeen kuuluen kyseenalaisti asioita. – Se oli vahvaa aikaa, jolloin uskallettiin haaveilla siitä, millainen maailma rakennetaan. Ojala muistelee, että vasemmistolaisesti ajattelevaa teologia karsastettiin, varsinkin kun juuret olivat kuitenkin keskustalaisessa maaseudussa. Toisaalta myöskään vasemmistolaisille ei ollut tyypillistä puhua Jumalasta.
– Toivoisin, että nykypolven nuorista löytyisi samaa idealismia. Itse olen nyt kypsemmällä tavalla idealisti ja haaveilija. Haluan, että oikeudenmukaisuus ja ihmisten välittäminen olisi totta. Siihen papin virka on ollut oivallinen väline ja työkalu, vaikken olekaan mikään radikaali enää.
Realistinen ihmiskuva
Ojala viivytti opintojaan ja valmistui vuonna 1982. Hän ei aluksi edes halunnut papiksi, vaan 80-luvun alusta työskenteli seitsemän vuotta Hesperian sairaalassa apuhoitajana ja mielisairaanhoitajana. – Työ jätti sellaisen jäljen, ettei ollut sen jälkeen valheellista käsitystä ihmisestä. Normaalius on outo asia, sillä tervettä ihmistä ei ole. Minulla on realistinen ihmiskuva ja kunnioitan sairaita ihmisiä. Ei sieltä ihmisyys mihinkään häviä; jokaisessa sairaassa ihmisessä on myös se terve osa.
– Piispa Sariolalle menin haastatteluun ja hän sitten otti pitkätukan vihittäväkseen, Ojala hymyilee kertoessaan pappisvihkimyksestään. Ojala aloitti Äänekosken seurakunnan nuorisopappina 1983.
– Se oli hirveän outoa ja minulla oli tosi monta muuria ylitettävänä, ja oma hengellinen ja henkinen kipuilu olivat osa sitä alun pappeutta. Piti omaksua myös seurakunnan työkulttuuria, kaikki kirkolliset toimitukset ja saarnaaminen oli aluksi vaikeaa, Ojala kertoo.
– En kokenut että minusta on papiksi. Nuorisotyössä muiden kanssa tekemällä ja kirkollisten toimitusten kautta kuitenkin avautui se, että minulla voisi olla sellaisia lahjoja, joita voin papin työssä käyttää hyväksi. Silloinen kirkkoherra oli hyvä esimies, joka antoi tilaa olla oma persoonansa, kasvaa ja kehittyä siinä, kannusti rohkeuteen ja kokeilemiseen, ja antoi palautetta.
Perhe asui Äänekosken pikkupappilassa ja Ojalalla oli jo vaimonsa Ernan kanssa kaksi pientä poikaa, Jonne ja Pekko.
– Siihen aikaan tehtiin kuusipäiväistä työviikkoa ja työ meni perheen edelle. Olin hirveästi poissa kotoa. Työtä arvostettiin ja sitä, että tekee ahkerasti ja toteuttaa kutsumustaan.
Myöhemmin 1988 Ojala aloitti seurakuntapastorin työt Jyväskylässä Kuokkalassa, ja teki välissä sijaisuuden myös aivan erilaisessa työssä kirkkohallituksen kasvatusasiankeskuksessa.
Kerran ohi kulkiessaan Ojala pysähtyi ystävänsä kanssa Petäjävedelle ja totesi kirkkoa katsellessa, että millainen seurakunta täällä oikein on, kun on kirkkokin noin huonossa kunnossa. – Tämä kertoo Jumalan huumorintajusta, Ojala nauraa. Johdatusta on ollut läpi elämän. Asioilla on ollut tarkoitus, vaikkei sitä läheltä aina huomaa. Ehkä siinäkin oli johdatus mukana, kun Ojala valittiin vuodeksi seurakuntapastorin sijaiseksi Petäjävedelle vuonna 1993. Siitä hän lähti vielä Vaajakosken seurakuntaan, josta muutama vuosi myöhemmin tuli lopulta valittua kirkkoherraksi tänne. – En olisi silloin voinut kuvitellakaan, että olisin tullut valituksi.
Korjausvelka on kohta kuitattu
– Täällä oli edeltäjäni jäljiltä erikoislaatuinen toimintakulttuuri, aika paljon kiistakysymyksiä kunnan ja seurakunnan välillä esimerkiksi maankäytöstä, riitaisa keskustelukulttuuri sekä hurjasti korjausvelkaa kiinteistöissä ja talous oli aika huonossa jamassa, Ojala luonnehtii. – Jos kirkkovaltuusto tekee (tänään) 4. tammikuuta päätöksen kirkon sisätilaremontin käynnistämisestä, niin se korjausvelka on sen remontin jälkeen hoidettu.
Ojala kääri hihat ja aloitti seurakunnan uuden ajan nostamalla kahtena vuonna veroäyriä 1,5:stä 1,90:een. Kaikki seurakunnan omistamat kiinteistöt olivat remontin tarpeessa ja piti miettiä missä järjestyksessä niitä aletaan korjaamaan. Ensin remontoitiin Pappila, jonne Ojalan perhe muutti 1997. Myöhemmin korjattiin vanhaa kirkkoa, jota on kunnostettu sen jälkeen vuosittain. Kallein yksittäinen hanke oli vanhan kirkon paanukaton uusiminen ja se vei 90-luvulla rutkasti seurakunnan varoja. Siltaniemen kokonaisuus myytiin pois ja siitä saatiin hyvää tuloa, joka kuitenkin meni pääosin vanhaan kirkkoon.
Vanha kirkko sai säätiönsä
Toimintakulttuurin muutos oli valtava. – Kunnan kanssa käynnistyi heti yhteistyön henki, että laitetaan kiinteistöt ja ympäristöt kuntoon. 20 vuoden aikana se on mennyt aina vain parempaan suuntaan, Ojala kertoo. Haettiin myös sitä, mihin työyhteisön toimintaa suunnataan, ja miten saadaan kirkkovaltuuston ja neuvoston kanssa yhteistyökuviot toimimaan hyvin.
Vuonna 1999 juhlittiin isosti seurakunnan lapsityön 20. juhlavuotta ja rakennettiin Aamumaan leikkipuisto huvimajoineen. Siitä Petäjäveden seurakunta sai valtakunnallisen Vuoden seurakuntateko -palkinnon, joka käytiin pokkaamassa Helsingissä. – Kerralla nostettiin lapsityö keskiöön, Ojala kuvaa.
Toinen statuksen nosto oli hartauskierron vahvistaminen. – Vanhainkodissa olikin jo ollut hartaudet, mutta niitä tuotiin myös palvelutaloihin ja nykyisen Tuulentuvan väelle. Meillä on menty sinne missä ihmiset ovat, ja varsinkin erityisryhmien ja vanhuksien luo. Tämä on myös ihmisarvokysymys.
Vanha kirkko vei kuitenkin koko ajan voimakkaasti voimavaroja. Ojala keksi, että perustetaan säätiö. Ojala hankki perustajajäsenet ja sitä kautta rahoituksen ja vanhan kirkon säätiö perustettiin 2001. Säätiön kautta hankittiin kesäopas ja kirkon sisäänpääsymaksuista saatiin pikkuhiljaa kerrytettyä tuloja.
Kävijämäärät lähtivät muutamasta tuhannesta, ja parhaimmillaan kävijöitä oli 20.000 vuodessa. Nyt viimeisen viiden vuoden aikana on ollut tasaisempaa.
Nyt on suunnitteilla hanke, johon haetaan 150.000 euron rahoitusta, ja tavoitteena on saada ympärivuotinen koordinaattori hoitamaan vanhan kirkon asioita. Ojalan mukaan myös kauan kaivattu opastuskeskus on agendalla ja avustusanomukset on tehty, jotta suunnitelmat voitaisiin aloittaa ensi vuonna. Jos ensi vuonna löytyisi rahoituskin, niin keskus voitaisiin rakentaa aikaisintaan vuonna 2019. – Sen myötä vanhan kirkon profiili nousisi entisestään.
Virka on kuluttanut ja kantanut
Eläkkeellä Ojala voi toimia asiantuntijana tarvittaessa, ja kirkkoherranviraston kautta häntä voi pyytää toimituksiin. Ensimmäisen eläkevuoden Ojala aikoo kuitenkin oikeasti lomailla ja keskittyä läheisiin ja kirjoittamiseen. Ainoa rauhallinen hetki työuran aikana on ollut vuorotteluvapaavuosi kymmenen vuotta sitten, jolloin Ojala oli todella loppu ja karrella vielä vähän sen jälkeenkin.
– Raskas virka, varsinkin jos haluaa viedä asioita eteenpäin. Teen töitä kokonaisvaltaisella otteella, enkä ole osannut koskaan laskea työtunteja. Olen ollut aika herkästi käytettävissä. Se on varmaan ollut myös heikkous ja kuluttanut voimia. En ole pystynyt erottamaan eri rooleja, vaan virka on kulkenut aina mukana, mutta virka on myös kantanut. Ilman hienoa työyhteisöä ja mutkatonta yhteistyötä luottamushenkilöiden kanssa en olisi tässä.
– Nautimme Petäjävedellä myös aika korkeaa arvostusta hiippakunnassa ja yleiskirkollisellakin tasolla, ja pieni seurakunta on voinut luoda vahvan imagon perhetyötä tekevänä seurakuntana, ja meillä on yritystä ja tahtotilaa ajatella asioita uudella tavalla ja rohkeutta lähteä myös toteuttamaan niitä.
Petäjävesi jää kuitenkin mieheen. – Vanha kirkko on ollut minulle todella tärkeä. On ollut etuoikeus ja kunnia palvella maailmanperintökirkkoa. Täällä on myös iso määrä petäjävetisiä ihmisiä, joista on tullut ystäviä. Minulla on ollut ihana työyhteisö, josta olen saanut virkaan tuen, yhdessä tekemisen ilon ja huumoria on riittänyt, Ojala kiittää.
– Hurskaana toiveena seurakuntalaisille esittäisin, että hoitakaa kirkon sisätilaremontti loppuun ja sen jälkeen kuluttakaa penkkejä usein.
Suunnitelmissa on helmikuinen häämatka lämpimään. – Astuin loppuelämän rakkaussuhteeseen ja menimme vihille Helenan kanssa Petäjäveden vanhassa kirkossa elokuussa 2016. Helena on upea vaimo, käsittämättömän lämmin ja myötäelävä. Meillä on hyvä yhteys ja tykätään samoista asioista. Minulla on kuitenkin tilaa ostaa moottoripyörä ja lähteä keväällä kuukaudeksi käsivarren erämaahan katsomaan jäiden sulamista ja siitä syntyvää tulvaa, Ojala kertoo.
Hiljentyessä voi aistia pyhän
Seppo Ojalan usko kolmiyhteiseen Jumalaan on mutkattoman arjen todellisuutta. Jumala on rakastava, lempeä ja anteeksiantava.
– Jos ei Jeesus mahdu kanssani saunanlauteille hörppäämään olutlasillista, niin se olisi ihme, sillä niin Jeesuskin on aikanaan toiminut. Kristinuskosta välittyy rakkaudellisuus, armollisuus, enkä ole koskaan osannut saarnata lakia ja vaatimuksia.
Ojala on jo virkaan valitessa hyväksynyt naispappeuden ja on valmis vihkimään samaa sukupuolta olevia heti kun kirkkokin sen hyväksyy.
Jouluna ihmisten ilot ja surut korostuvat, ja hiljentyminen voi unohtua kiireen keskellä. Jyväskylässä vaimonsa ja kehitysvammaisen Veikka-pojan kanssa asuva Ojala vietti aatonaaton ja aaton vapaalla kotona. – Pyhän löytäminen on tärkeää ja hiljaisuuden löytäminen lataa, siitä tulee hyvä olo. Jouluna pitäisi osata rauhoittua, hiljentyä ja nauttia pyhän hipaisusta ja hiljaisuudesta. Sanoa läheisille, että rakastan teitä.
Seppo Ojala pitää loppusaarnansa loppiaislauantaina 6.1.2018 Petäjäveden kirkossa, jossa myöhemmin kello 16 alkaen vietetään myös viralliset läksiäiset Marjo Leinonen & BubliCans -blueskonsertin merkeissä. – Haluan poistua täältä bluesin soidessa, eläkkeelle jäävä kirkkoherra virnistää. Liput 15 euroa. Konsertin tulot käytetään seurakunnan perhetyöhön.
Teksti ja kuva: Suvi Kallioinen
